Miksi sähköä ylipäätään pitää myydä pörssissä?

Miksi sähköä ylipäätään pitää myydä pörssissä?

Sähkömarkkinoiden hinnanmuodostus on herättänyt tänä vuonna kritiikkiä EU:n päättäjiä myöten. Voisiko sähkömarkkinaa muuttaa, ja pitääkö sähköllä ylipäätään käydä kauppaa kuin pörssiosakkeilla?

Kesästä asti sähkö on maksanut Suomessa melkein koko ajan hirvittävän paljon, jopa kymmenkertaisesti verrattuna viime vuoteen.

Ne kotitaloudet ja yritykset, jotka eivät huomanneet ottaa edullista määräaikaista sähkösopimusta ennen sähkön kallistumista, miettivät miten valtavista laskuista selvitään.

Samaan aikaan julkisuudessa on kerrottu, että moni sähköntuottaja tekee korkeilla markkinahinnoilla poikkeuksellisen suuria voittoja, koska esimerkiksi ydin- tai vesivoiman tuotantokustannukset eivät ole nousseet yhtään.

Sähkön hinta määritellään tätä nykyä sähköpörssissä, eli suomalaistenkin maksamaa hintaa heiluttavat nyt markkinoiden mekanismit.

Siksi yhä useampi ihmettelee, mitä järkeä tässä on. Miksi sellaista perustarvetta kuin sähköä ylipäätään pitää kaupitella pörssissä? Myös sähköpörssin toimintaperiaate on herättänyt kritiikkiä ja pohdintaa EU:n komissiota myöten.

1. Sähkö ostettiin ennen oman kunnan energiayhtiöltä, miksei enää?

Energiateollisuuden sähkömarkkinoista vastaava johtaja Pekka Salomaa aloitti työt Suomen sähkölaitosyhdistyksessä vuonna 1993.

”Se oli vielä monopoliaikaa. Sähkömarkkinalaki tuli voimaan vuonna 1995 ja sen jälkeen sähkömarkkinat avattiin vähitellen”, Salomaa sanoo.

Siihen asti sähkö oli ostettu oman alueen sähköyhtiöltä, joka oli yleensä kotikunnan omistama laitos. Sähkön hinnoittelu oli siis pitkälti poliittisten päättäjien hyppysissä.

He määrittelivät, tekeekö sähkölaitos kunnalle tulosta, vai jaetaanko katteet asiakkaille edullisempina hintoina. Sähköliiketoiminnassa ei siis ollut varsinaista kilpailua eikä markkinoita.

Salomaan mukaan kaikki sähköntuottajat oli jopa velvoitettu osallistumaan yhteisvaltuuskuntaan, jossa järjestelmään liittyvistä asioista sovittiin.

”Siellä pidettiin huolta, ettei kapasiteetti päässyt loppumaan. Monopoliaikana sähköntuotannossa olikin Suomessa ylikapasiteettia”, Salomaa sanoo.

Nykyisen kilpailulain näkökulmasta tällainen sopiminen olisi mahdotonta, mutta ajan henki oli silloin toisenlainen.

Tuuli kääntyi 1990-luvun puolivälissä. Suomessa vapautettiin samoihin aikoihin niin tele- kuin sähkömarkkinat. Telealalla se johti nopeasti puhelinlaitosten yksityistämisiin ja yhdistymisiin.

Sähköpuolellakin moni kunta myi sähköyhtiönsä. Esimerkiksi Espoo myi Espoon sähkön saksalaiselle Eonille ja Fortumille. Moni kunta, kuten Helsinki, Tampere tai Turku päätti toisaalta säilyttää energiayhtiönsä itsellään.

Kunnallistenkin sähkölaitosten piti sähkömarkkinalain mukaan eriyttää sähköntuotanto ja -myynti sähköverkoista. Verkot ovat niin sanottu luonnollinen monopoli: samalle alueelle ei kannata rakentaa kilpailevia sähköverkkoja. Siirtohinnat ovat yhä lailla säänneltyjä.

Sähköenergian tuotanto ja myynti sen sijaan kilpailevat vapailla markkinoilla. Jokainen kuluttaja ja yritys voi siis valita vapaasti, mistä hän sähköenergiansa ostaa asuinpaikasta riippumatta.

”Kilpailun avaamisella tavoiteltiin tehostamishyötyjä ja parempia palveluja”, Salomaa sanoo.

Sähkön tuotannon ja tukkukaupan puolella Suomen markkinat yhdistettiin pian myös muihin Pohjoismaihin.

Suomen ja Ruotsin välille oli rakennettu sähkön siirtoyhteydet jo 1960-luvulla eli sähköllä oli ollut mahdollista käydä kauppaa maiden välillä. Vuonna 1998 Suomi liittyi Norjan ja Ruotsin pari vuotta aiemmin käynnistämään sähköpörssi Nord Pooliin, jossa seuraavaan päivän sähkötoimitukset hinnoitellaan ja myydään etukäteen.

Tätä nykyä Nord Pooliin kuuluu suuri osa Keski-Eurooppaakin.

Ovatko Salomaan mainitsemat tehokkuushyödyt sitten toteutuneet? Ainakin teoriassa vapaiden markkinoiden kautta resurssien käyttö tehostuu ja hinnat halpenevat.

Esimerkiksi Suomessa tämä on näkynyt niin, että sähkön tuotannon ylikapasiteetti on vähitellen ajettu alas. Ei ole kannattavaa pitää yllä voimaloita, joita käytetään vain hyvin harvoin, kun sähköä voi tarvittaessa tuoda halvemmalla naapurimaista.

Sähkömarkkina on toisaalta kaukana täydellisestä. Siirtoyhteyksiä maiden välillä ei ole niin paljon, että hinnat tasoittuisivat koko markkina-alueella.

Suomessa sähkö on ollut esimerkiksi usein kalliimpaa kuin muissa Pohjoismaissa, koska niiden ylimääräistä vesi- ja tuulisähköä ei pystytä tuomaan Suomeen niin paljon kuin sitä olisi edullisesti saatavilla. Siksi sähköstä voi Suomessa tulla myös ihan aito pula nyt, kun siirtoyhteys Venäjältä on poikki.

Nuo suljetut ylimääräiset voimalat olisivat tänä talvena tarpeen.

Salomaan mukaan on vaikeaa arvioida pitävästi, ovatko hinnat todella halventuneet Suomessa vapaiden markkinoiden ansiosta, koska emme tiedä mitä muussa tapauksessa olisi tapahtunut.

Se kuitenkin tiedetään, että valtaosan 25 viime vuodesta sähkö on ollut Suomessa halpaa. Ennen viime talvea sähköenergian hinta kävi korkealla vain lyhyitä aikoja esimerkiksi talvella 2002–2003 tai 2006.

Veroton vuoden keskihinta vaihteli 2,73–5,66 sentin välillä kilowattitunnilta vuosina 2002–2020. Vuonna 2021 kylmä loppuvuosi ja orastava maakaasukriisi nostivat keskihinnan 7,23 senttiin.

Tänä vuonna keskihinta oli marraskuun loppuun mennessä jo 14,5 senttiä kilowattitunnilta. Elokuussa sähkö maksoi keskimäärin yli 26 senttiä.

2. Voisiko markkina toimia jotenkin toisin?

Viime kesästä lähtien sähkömarkkinoiden toimintaperiaatetta on alettu kritisoida voimakkaasti. Sähkömarkkinalla kunkin tunnin hinta muodostuu nimittäin käytännössä kalleimmasta tuotantomuodosta, joka tarvitaan tyydyttämään sähkön kysyntä sillä hetkellä.

Tätä kutsutaan marginaalihinnoitteluksi.

Viime kesästä asti kallein tuotantomuoto on usein ollut Keski-Euroopassa maakaasulla tuotettu sähkö. Kun maakaasun hinta Venäjän toimien takia moninkertaistui, myös sähkön hinta moninkertaistui.

Vaikka Suomessa sähköä ei tuoteta kaasulla, siirtoyhteyksien kautta Keski-Euroopan hinta imee myös Suomen hinnan usein korkealle.

Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että Suomessa asuva joutuu maksamaan sähköstä maakaasusähkön hintaa, vaikka kotimaassa sähkö tuotettaisiin pääasiassa halvalla ydin-, tuuli- ja vesivoimalla.

Tulevan päivän sähkö hinnoitellaan sähköpörssissä tunti kerrallaan edellisenä päivänä noin kello 13.45. Aamupäivän kuluessa sähkön tuottajat kertovat, miten paljon sähköä ne ovat valmiita tarjoamaan milläkin hintatasolla. Ostajat puolestaan kertovat, minkä verran sähköä ne haluavat ostaa milläkin hintatasolla.

Sähköntuottajat tekevät tarjouksia yleensä omien muuttuvien tuotantokustannustensa perusteella.

Esimerkiksi biomassalla ja turpeella sähköä tuottavan voimalan tarjous voisi olla jotain tämänsuuntaista: Jos hinta on 200–250 euroa megawattitunnilta, tarjoamme 100 megawattia tehoa. Jos hinta on yli 250 euroa, tarjoamme 300 megawattia.

Tuotantomuotojen tarjontalogiikka vaihtelee. Esimerkiksi ydinvoimalat, joiden muuttuva tuotantokustannus on lähellä nollaa, tarjoavat yleensä kaiken tuotantonsa markkinoille jopa negatiivisella hinnalla. Voimalan alasajo ei ole ilmaista, sen sijaan tasainen käynnissä pitäminen on edullista.

Olennaista on myös, voiko tuotantoa varastoida. Vesivoimankin muuttuva kustannus on lähellä nollaa, silti vesivoimaa ei ajeta täydellä teholla kaiken aikaa. Se johtuu siitä, että vesivoimaa pystytään varastoimaan ja vettä on varastossa vain rajallinen määrä.

Eli jos vesivoimala jättää tuotantoa ajamatta halvan hinnan aikaan, se voi käyttää säästyneen veden kalliin hinnan aikaan ja päin vastoin.

Vesivoimalan omistajan kannattaa siis säästellä vettä kalleimpiin hetkiin. Se on myös koko sähköjärjestelmän kannalta edullista sillä vesivoimalat ajavat täysillä silloin, kun sähköä tarvitaan eniten.

Sähköntuottajien tarjouksista muodostuu sähkömarkkinan tarjontakäyrä, joka on alla olevassa kuvassa punainen. Muuttuvilta kustannuksiltaan halvimmat tuotantomuodot ovat vasemmalla. Klikkaamalla kuvaa saa näkyviin saman vuorokauden aiemman tunnin käyrät.

Käyrän voimakkaasti ylöspäin kaartuvassa loppupäässä on hyvin kalliita tuotantomuotoja, kuten fossiilisilla polttoaineilla käyviä lauhdevoimaloita. Tuotantoa voidaan lisätä kalliilla ja saastuttavilla polttoaineilla, jos sähköstä saadaan riittävän korkeaa hintaa.

Musta käyrä kuvaa sähkön ostajien tarjouksia. Myös kysyntä joustaa tiettyyn rajaan asti hinnan mukaan. Teollisuudessa joitain prosesseja voidaan ajoittaa sähkön hinnan mukaan. Se näkyy tarjouskäyrissä. Kun hinta nousee, kysyntätarjouksia putoaa pois.

Kyseisen tunnin hinta muodostuu käyrien leikkauspisteessä.

Hinnat laskee automaattisesti Euphemia-niminen algoritmi. Algoritmi tarkoittaa matemaattista laskentamallia.

Euphemia ottaa laskennassa huomioon myös käytettävissä olevat siirtoyhteydet. Näiden kolmen tekijän eli osto- ja myyntitarjousten sekä siirtoyhteyksien monimutkaisesta yhtälöstä alueiden tuntihinnat sitten muodostuvat.

Esimerkiksi Suomen aluehinnan laskennassa otetaan huomioon, mihin hintaan ja miten paljon sähköä olisi saatavissa Ruotsista ja Baltiasta tulevien siirtoyhteyksien kautta.

Mutta miksi tällaiseen monimutkaiselta kuulostavaan ja kalliita hintoja tuottavaan markkinamalliin on päädytty?

Saksalaisen Hertie School -yliopiston energiapolitiikan professori Lion Hirth selittää verkkoluentosarjassaan erinomaisesti, miksi sähkön markkinamalli ei ole vain yksi mahdollinen tapa käydä kauppaa sähköllä vapailla markkinoilla vaan se on itse asiassa ainut mahdollinen tapa.

Aivan samaa marginaalihintaan perustuvaa mallia käytetään kaikessa hyödykekaupassa oli kyseessä sitten vehnä, puuvilla tai raakaöljy.

Hirthin mukaan markkinahinta muodostuu kaikilla näillä markkinoilla väistämättä kysynnän tyydyttämiseen tarvittavan kalleimman tuotantomuodon muuttuvan kustannuksen mukaan.

Jos kyseessä olisi kaksi vehnänviljelijää, joiden molempien tuotanto tarvitaan tyydyttämään markkinoiden kysyntä, on helppo ymmärtää, että markkinan hintataso muodostuisi kalliimman tuottajan mukaan.

Halvemman tuottajan vehnää ei yksinkertaisesti riittäisi kaikille. Jos ylhäältä käsin määrättäisiin, että markkinahinta on silti alle kalliimman tuottajan tuotantokustannuksen, vehnää ei olisi tarjolla riittävästi kysyntään nähden.

Ostajat alkaisivat käydä halvemman tuottajan tuotannosta huutokauppaa, joka nostaisi hintaa kunnes myös kalliimman tuottajan tuotanto saataisiin markkinalle.

Aivan sama pätee Hirthin mukaan sähkömarkkinaan. Jos esimerkiksi ydinvoimalat pakotettaisiin myymään sähkö omalla tuotantokustannuksellaan, kaikki haluaisivat ostaa sähkönsä niiltä, eikä sähköä riittäisi kaikille. Tuolla hinnalla maakaasuvoimalan omistajan ei toisaalta kannattaisi tuottaa sähköä lainkaan.

Ostajat huutaisivat ydinvoimalan sähkön hinnan tasolle, jossa maakaasuvoimalakin saataisiin käyntiin ja sähköä riittäisi kaikille.

Sama ongelma koskee ehdotuksia, joissa kaikki tuottajat saisivat esimerkiksi keskimääräisen hinnan. Sillä hinnalla ainakaan maakaasulla ei kannattaisi tuottaa sähköä, jolloin tuo tuotanto jäisi pois markkinoilta, eikä sähköä olisi kaikille riittävästi.

Hirthin mukaan sähkömarkkinoista on kaksi yleistä väärinkäsitystä.

”Että marginaalihinnoittelu olisi jotenkin keinotekoinen ja sattumanvarainen tapa hinnoitella. Ei ole. Se ei myöskään ole vain yksi mahdollisista tavoista hinnoitella sähköä. Se on todellakin ainut tapa hinnoitella sähköä, joka johtaa markkinoiden tasapainoon”, hän sanoo.

Sähkö eroaa vehnästä tai öljystä lähinnä siinä, ettei sitä voi juurikaan varastoida ja tuotannon pitää vastata kulutusta joka hetki. Suuri osa tuotannosta myös riippuu nykyään luonnon oloista kuten tuulesta.

Siksi sähkön hinta heilahtelee niin rajusti verrattuna muihin hyödykkeisiin.

3. Voisiko joku muu malli kuitenkin toimia

Teknologiateollisuus ideoi joulukuun alussa Suomen Sähkönkäyttäjät ry:n kanssa sähkömarkkinoille eräänlaisen huippuhintojen leikkurin. Siinä kallein kymmenen prosenttia läpimenneistä tuotantotarjouksista erotettaisiin muusta hinnanmuodostuksesta. Nämä tuottajat saisivat sähköstä tarjoamansa hinnan, eivät siis korkeimman tarjouksen hintaa.

Loput 90 prosenttia tarjouksista käsiteltäisiin nykyisellä tavalla, eli niille maksettava markkinahinta olisi tämän joukon kalleimman tuottajan hinta, kuten nykyään.

Ostajat puolestaan maksaisivat hinnan, joka olisi 90 prosentin muodostama marginaalihinta lisättynä kalleimman kymmenen prosentin saamalla hinnalla, joka olisi jaettu tasan 90 prosentin osuudelle.

Mallia arvioinut konsulttitoimisto Afry laski, että malli alentaisi sähkön hintaa tuntuvasti. Toisaalta Afry toteaa, ettei muutoksen vaikutuksia markkinaosapuolten käyttäytymiseen pystytty ottamaan analyysissä huomioon.

Se on merkittävä epävarmuustekijä.

Sama haaste koskee kaikkia ehdotuksia markkinoihin puuttumiseksi. EU:n komissiossa valmistellaan silti paraikaa jonkinlaista rukattua sähkömarkkinamallia.

Koko sähkömarkkinajärjestelmä, johon kuuluu paljon muutakin kuin vain seuraavan päivän tuntihintamarkkina, on dynamiikaltaan monimutkainen. Muutoksiin liittyy yleensä vaikeasti ennustettavia riskejä, jotka voivat johtaa esimerkiksi sähköpulaan. Erityisen suuria riskit ovat nykyisenlaisessa kireässä markkinatilanteessa.

Siksi markkinoihin on EU:ssakin päätetty toistaiseksi puuttua vain epäsuorasti. Sen sijaan, että sorkitaan itse sähkömarkkinaa, vaikutetaan kalleimman tuotantomuodon eli maakaasusähkön tuotantokustannukseen.

Joulun alla EU:n päättäjät sopivat TTF-futuurimarkkinalla hinnoiteltavan maakaasun hinnan rajoittamisesta enintään 180 euroon megawattitunnilta. Hintakatto tulee voimaan helmikuun puolivälissä. Espanja otti käyttöön vastaavan hintakaton jo syksyllä.

Tällä hetkellä maakaasu maksaa huomattavasti alle kattohinnan. Myös sähkön futuurihinnat tälle talvelle ovat laskeneet joulukuun aikana. Suomessa sähköyhtiöt ovat parin viime viikon aikana myös julkistaneet aiempaa edullisempia sähkötarjouksia kuluttajille.
4. Voisiko vapaat sähkömarkkinat peruuttaa?

On vaikea kuvitella, että Suomi eroaisi sähkömarkkinoilta tai mitä se edes tarkoittaisi. Markkina toimi Suomen kannalta hyvin 20 vuotta ja voisi kuvitella, että se toimii hyvin taas akuutin kriisin jälkeen.

Todennäköisempää on, että esimerkiksi kotimaisen sähkön huoltovarmuuden ja riittävän säätökapasiteetin varmistamiseksi keksitään uusia ratkaisuja. Nekin on mahdollista toteuttaa markkinaehtoisesti.

Myös markkinamalliin voi tulla säätöä. Ainakin EU:n komissio sellaista sinnikkäästi valmistelee.

Juuri tällä hetkellä normaali kilpailu on sähkön kuluttajamarkkinalla väliaikaisesti hiipunut. Monet sähköyhtiöt tarjoavat oman verkkoalueensa asiakkaille edullisempia sähkösopimuksia kuin muille. Jotkut yhtiöt ovat kertoneet tekevänsä sopimuksilla jopa reipasta tappiota.

Valtio on puolestaan ilmoittanut leikkaavansa sähköyhtiöiden voittoja ylimääräisellä verolla. Rahoja maksetaan kuluttajille tukena. Nämäkin toimet ovat vapaaseen markkinaan puuttumista.

Ilmiöt lienevät kuitenkin väliaikaisia ja kun sähkön markkinahinta normalisoituu, myös kilpailu taas viriää.