Tietokirja

Jussi Pekkarinen: Reppanoita, rikollisia ja ruumiita. UM:n konsulipalvelujen historia 1982–2000. Edita. 347 s.

AL-HOLIN leirillä olevien suomalais­lasten ja -naisten kotiutta­misesta konsuli­kyydillä on tullut iso poliittinen pulma, vaikka kovin monesta ihmisestä ei ole kysymys.

Kaikkiaan suomalaisia autettavia on noin tuhannen verran vuodessa – tai oli ainakin vuosina 1982–2000, kuten käy ilmi ulkoministeriön tutkijan Jussi Pekkarisen tuoreesta konsulipalvelujen arkea dokumentoivasta teoksesta Reppanoita, rikollisia ja ruumiita.

Määrän suuruus juontuu siitä, 1960-luvun lopulta lähtien suomalaiset alkoivat ryysiä enenevästi ulkomaille. Kaikenlainen maailmalla liikuskelu kasvoi ja helpottui. Keihäsmatkoja, muita ryhmäretkiä, pian kymmeniä tuhansia interreilaajia. Myönteistä, ei silti pelkästään onnellista.

Vuoden 1995 EU-jäsenyys totta kai helpotti matkustusta entisestään.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)

MAINOS PÄÄTTYY

KONSULITYÖN pohjatilanne on onnettomuus: rahat lopussa, passi hukassa, hakattu, raiskattu, ryöstetty…

Ellei kaltoin kohdeltu itse pääse konsulin luo, silloin konsuli tiedon saatuaan karauttaa poliisiasemalle, majapaikkaan, sairaalaan tai ruumishuoneelle. Isommissa maissa matkaa on usein satoja kilometrejä.

Hyvä, että kirja esittelee hallintohistoriaa vain ohuelti. Pekkarinen pitäytyy käytännön tasolla, ja tapaukset valottavatkin parhaiten konsulien varsin ihmiskeskeistä työtä. He ovat ammattiauttajia, usein terapeutiksi asti – mutta lähtökohtaisesti ­eivät päätä silittäviä, rahaa jakavia matkatoimistovirkailijoita.

KONSULINKYYDILLÄ kotiin -periaate haluttiin kiistää UM:ssä, mutta esimerkkien mukaan se lopulta toteutui miltei aina. Lipun hinta piti sitoutua pulittamaan takaisin kotona, mutta ­äärimmäisen harva niin teki.

Yllättää lukea, miten piittaamattomasti pahastakin pulasta selviytyneet ovat myöhemmin suhtautuneet takaisinmaksuun. Suomalainen rehellisyys, no jaa…

Erikseen olivat he, joille löydettiin äiti, isä, puoliso tai muu läheinen, joka suostui siirtämään vaaditun kulusumman UM:n tilille. Niin kävi valtaosassa tapauksista, vaikkei Pekkarinen tarkempaa tilastoa esittelekään.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)

MAINOS PÄÄTTYY

PEKKARINEN poimii lukuisia – nimettömiä – tapauskertomuksia. Niissä on kirjan ydinsanoma: osoittaa, miten arvaamattomiin pinteisiin suomalaisia saattaa joutua maailmalla, jolloin konsuli (jos saa tiedon) on ainut auttaja.

Ihmeellinen on vaikkapa esimerkki, jossa venezuelalainen vanginvartija kävi kesällä 1990 suurlähetystössämme kertomassa heidän vankilassaan viruvasta suomalaisesta. Aiheetta raiskauksesta epäilty ”Markku A” pääsi pian vapaaksi, mutta ilman vanginvartijan tietoja hän ”olisi saattanut joutua lojumaan vuosikausia tutkintavankeudessa ilman mitään yhteyksiä ulkomaailmaan”, lähetystön avustaja kirjasi.

On myös laillistettua pesänrosvousta. Kun ”Raine A” kuoli 1989 yksin Espanjassa, Juhani-veli Suomessa ilmoitti ettei maksa 1954 maisemista kadonneen Rainen hautausta. Kahden viikon päästä Juhani lennähtikin Espanjaan, kun paljastui Rainelta jääneen asunto-osake ja muhkea pankkitili. Omaisuus realisoitiin, mutta Raine jäi vieraan maan multiin.

KIRJAN lukujen otsikot ilmaisevat paljon, kuten Kulttuurikuilu ja sairaanhoitajat, Äiti peri hylkäämänsä tyttären, Kaksinnaimista ja lomaromansseja, Löytyi mielisairaalasta ja Isä vain hävisi 40 vuotta sitten.

Yksi väliotsikko kertoo myös konsulityön eetoksen: Hyvinvointivaltion velvollisuus. Suomen valtion tulee auttaa hädänalaisia kansalaisiaan ulkomailla. Selkeä humaani ajatus, jota sopisi paremmin soveltaa hädänalaisiin myös Suomessa.

Uutuus kuvaa konsulien tehtäviä rehellisesti. Jussi Pekkarinen viljelee myös alan ammattikieltä. Itseäni kiehtoi varsinkin yksi luotettavasti kajahtava termi, ”arkkukotiutus”.