Touko Aalto löysi paikkansa 2008. Se paikka oli politiikassa. Samana vuonna häneltä diagnosoitiin paniikkihäiriö. Lopulta Aalto nousi puolueensa johtoon ja romahti sieltä alas. Nyt hän kertoo, miltä tuntuu sairastaa julkisesti.

Jose Riikonen, teksti

Ville Malja, kuvat

Tämä saattaa olla viimeinen juttu, joka Touko Aallosta koskaan kirjoitetaan. Aalto romahti kahdessa vuodessa puoluejohtajasta ja ministeriehdokkaasta masennusta sairastavaksi, eduskuntapudokkaaksi. Nyt hän kertoo, mitä tapahtui ja miltä tuntuu sairastaa uupumusta ja masennusta julkisesti.

Siksi haastattelu on tehtävä huolella ja puitteissa, joissa haavat on ennenkin avattu: mökkisaunassa.

Aallon mielestä hän putosi eduskunnasta ollessaan kokeneimmillaan. Siksi hän haluaa puhua myös siitä, mikä hänen mielestään ratkaisee poliittisen menestyksen.

”Kaikki se, millä ei pitäisi olla väliä, on se, millä on kaikista eniten väliä.”

Monta kertaa Aalto on miettinyt myös sopimusta, jonka teki ystävänsä kanssa 11 vuotta sitten. Hän kutsuu sitä Toulousen sopimukseksi, koska se tehtiin Ranskan Toulousessa.

”Ystäväni sanoi minulle, että jos lähdet politiikkaan, älä hukkaa itseäsi sinne. Älä myy periaatteitasi ja idealismiasi. Ja minä lupasin, että en hukkaisi.”

Soutuvene loiskahtaa järveen. Aalto astuu siihen, ja se keikkuu ison miehen painosta kiikkerästi. Soudamme kohti pientä saarta, jossa mökki sijaitsee.

    ”Kaikki se, millä ei pitäisi olla väliä, on se, millä on kaikista eniten väliä.”

Aalto vaikuttaa hyväntuuliselta. Hän muistelee lapsuuttaan lämpimästi.

Aalto syntyi Savonlinnassa, mutta kasvoi Joensuussa. Isä oli teknisen työn lehtori ja äiti kirjastonhoitaja. Perheeseen kuuluivat myös isosisko ja pikkuveli.

”Lapsuudesta on hyviä muistoja. Se oli sellaista lasten telmimistä.”

Teini-iästä hyvää sanottavaa ei juuri ole. Aaltoa kiusattiin koko yläasteajan.

”Väkivallan uhkaa, väkivaltaa, tavaroiden rikkomista ja nöyryyttämistä. Minulle tehtiin kaikin tavoin selväksi, että mitä tahansa tein, oli väärin ja noloa ja naurettavaa. Yksi pahimmista kiusaamisen muodoista oli se, että aktiivisesti suljettiin ulos porukasta.”

Lukiossa kiusaaminen helpotti ja Aalto sai kavereita, mutta hän ei edelleenkään tuntenut vahvaa yhteenkuuluvuutta. Hän keskusteli enemmän opettajien kuin koulukavereiden kanssa.

Aalto oli kiinnostunut yhteiskunnasta ja siitä, miten se toimii. Kun Aalto sai kuulla luokanvalvojaltaan, että yliopistossa on olemassa oppiaine nimeltään valtio-oppi, hän innostui.

”Se oli pum! Ajattelin, että pääsisin viimein paikkaan, jossa olisi samantyyppisiä ihmisiä.”

Niin kävikin, eikä paluuta ollut.

Mökin isäntä laittaa ruokaa, mutta nyt ei tuoksu makkara, vaan vegaaniset nakit, nuggetit ja härkispullat. Perinteisiä perunoita on, mutta voin sijaan niiden sekaan lorotetaan oliiviöljyä.

Aalto on niin vegaani kuin pystyy.

”Yhdessä vaiheessa ajattelin, että ekologisesti olisi ihan fiksua syödä suomalaista järvikalaa. Mutta en pysty tappamaan sitä kalaa itse, joten päätin, että en syö sitä.”

Aalto löysi paikkansa Jyväskylän yliopiston opiskelijapolitiikasta ja vihreistä.

2008 Aalto valittiin Jyväskylän kaupunginvaltuustoon. Samana vuonna hänellä oli diagnosoitu paniikkihäiriö. Aalto oli saanut ensimmäisen paniikkikohtauksen Ranskassa vaihto-oppilaana. Suomessa hän sai lääkityksen.

”Oli tärkeää saada diagnoosi ja selvyys. Mutta jälkikäteen virhe oli se, että en kuntouttanut sitä vammaa, vaan menin niin täysillä siihen politiikkaan.”

Seuraavana vuonna Aalto oli kunnallis- ja yliopistopolitiikan lisäksi eurovaaliehdokkaana. Kampanja ajoi miehen burnoutiin, joka ei jäänyt viimeiseksi.

Aalto innostui ja paneutui asioihin ankarasti ja eteni poliittisella urallaan nopeasti. Ensimmäisen kerran hän haki eduskuntaan 2011, muttei päässyt. Hänestä tuli kuitenkin vihreiden kansanedustaja Jani Toivolan erityisavustaja. Kahden vuoden päästä hän nousi vihreiden varapuheenjohtajaksi.

2014 oli eurovaalit – ja jälleen Aalto ajoi itsensä burnoutiin.

”Olin taas antanut ihan kaikkeni. Olin puolueen varapuheenjohtaja. Oli näkemystä ja kokemusta. Sitten umpisurkea eurovaalitulos. Siinä vaiheessa meinasin heittää hanskat naulaan.”

Muttei heittänyt.

”Lähdettiin taas tekemään.”'

Vuosi 2015 oli Aallolle hyvä vuosi: hän pääsi eduskuntaan ja meni naimisiin. Kuntavaaleissa vuonna 2017 Aalto nousi Jyväskylän isoimmaksi ääniharavaksi 2317 äänellä. Aallon johdolla vihreistä tuli Jyväskylän suurin puolue. Se ylitti kansallisenkin uutiskynnyksen.

Saman vuoden kesänä vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö väistyi puheenjohtajan paikalta puolueen sääntöjen mukaisesti. Aalto pyrki puheenjohtajaksi, ja monien yllätykseksi hän tuli valituksi.

Oliko Aalto valmis tehtävään?

”Ajattelin, että aiemmat kokemukset mielenterveyden suhteen ovat myös vahvistaneet. Ne olivat antaneet herkkyyttä ja syvyyttä puolueen johtamiseen: ikinä ei saa olla niin huono päivä, että ei otettaisi ihmisiä huomioon.”

Aalto on faktapoliitikko, ei populisti. Mutta pesti oli valtava.

Aalto piti puoluekokouksessa linjapuheen, josta on edelleen ylpeä. Näin tehtäisiin, näin asiat tulisivat menemään.

Hän perusti työnsä ajatukselle: ”kaikki mukaan”. Se oli asia, jota ei ollut päässyt kokemaan nuorena. Haastatteluissa hän kertoi tavoittelevansa pääministerin paikkaa.

    ”Elin ja hengitin politiikkaa. Koko verenkiertoni oli politiikkaa.”

”Elin ja hengitin politiikkaa. Koko verenkiertoni oli politiikkaa.”

Aalto syttyy pitkiin monologeihin puhuessaan tästä ajasta. Naurahteleekin.

Sitten siirrytään aihealueelle, josta puhuessaan Aalto katselee mökin terassilla pitkään pilviselle taivaalle. Enää hän ei naura.

Vain muutama kuukausi puheenjohtajaksi valitsemisen jälkeen uutisoitiin, että Aallon vaimo oli hakenut avioeroa. Aalto kertoi julkisuudessa, että hänellä on suhde vihreiden puoluetoimistolla tuolloin työskennelleen Iris Flinkkilän kanssa.

Se oli kipeä kohu. Erityisen kipeä se oli Aallon mielestä siksi, että siitä saivat osansa niin ex-vaimo kuin uusi kumppanikin.

Myöhemmin Aalto on kertonut, että samoihin aikoihin hän sairastui masennukseen: vastarakastuneena, uunituoreena puheenjohtajana, jolla oli päällään eroprosessi.

Meno ei silti hidastunut.

Seuraavana kesänä, kun Aallon puheenjohtajuutta oli kestänyt vuoden, vihreiden kannatus oli pudonnut 15–16 prosentista 12 prosenttiin.

Keskikesällä sinä vuonna Aalto oli taas kohun silmässä. Vihreiden eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen poistettiin lennolta, kun tämä oli estänyt koneen lähdön yrittäessään torjua käännytettävän henkilön saattamisen Suomesta. Muutama tunti tapahtuman jälkeen Aalto kehui Pennasen rohkeutta. Aaltoa syytettiin lain yläpuolelle nousemisesta. Pennanen sai myöhemmin sakot.

Aallosta oli tullut myös tuttu näky Helsingin kulttuuripiireissä. Siellä hän liikkui kuin kuka tahansa.

Sitten julkaistiin kuva, jonka moni muistaa.

Suora otsikko Iltalehdestä – ”Touko Aalto läimi miestä takapuoleen tukholmalaisella homoklubilla”.

Aalto naurahtaa kuivasti.

”Nyt ajatellen en ehkä tekisi sitä läimäystä. Mutta en tullut ajatelleeksi, että juuri sinä hetkenä joku ottaa kuvan, ja että siitä syntyy tuollainen kohu.”

Aalto myöntää, että ei ollut riittävän varautunut siihen, miten hänen yksityiselämänsä asioita saatettaisiin käsitellä julkisuudessa ja miten ne vaikuttaisivat häneen ja sitä kautta koko puolueeseen.

Hän sanoo seuranneensa mottoaan: ”Tehdään oikeita asioita oikeista syistä, ja millään muulla ei ole mitään väliä.”

Aalto ei näe esimerkiksi homoklubiasiassa sellaista moitittavuutta kuin moni muu näki. Miten homoklubilla tanssikaverin läiskiminen liittyy hänen substanssiosaamiseensa poliitikkona, Aalto kysyy edelleen.

”Klubilla ihmiset olivat juuri sellaisia kuin ovat ja heittäytyivät, ja niin tein minäkin. Miksi se on väärin? Jos kiellän sen itseltäni, kiellän sen välillisesti myös monilta muilta ihmisiltä.”

Kun Aalto oli ollut vihreiden puheenjohtajana runsaan vuoden, hän alkoi saada kritiikkiä myös omiltaan. Yle kirjoitti elokuussa 2018 näin: ”Touko Aallon vuosi vihreiden puheenjohtajana on ollut rimpuilua kohujen kierteessä – ’Puolueessa pohditaan, ajaako tällainen vihreät marginaaliin’.”

Alkoi viimeinen luisu. Osansa siinä oli medialla, mutta myös kollegoilla, Aalto sanoo nyt. Hän ei halua puhua henkilötasolla kenestäkään, vaan ilmaisee asian näin:

”Jos on katsonut Game of Thrones -sarjaa, niin politiikka on ihan yhtä raadollista. Pystyisin nimeämään kaikille sen sarjan keskeisille valtaa käyttäville hahmoille vastineet todellisuudesta.”

Game of Thrones on raaka sarja, jossa juonitellaan ja tapetaan toisia miekalla.

Vesi on viileää vielä tässä vaiheessa kesää, mutta se houkuttelee saunan kuumuuden jälkeen. Vesi pyyhkii hien pois.

Puolueen puheenjohtajan paineet ovat kovat ja ne koki myös Aalto. Hän uskoi pettäneensä puolueensa – sen porukan, johon hän vihdoin kuului itsekin. Kohupuheenjohtaja ei pystynytkään kannattelemaan puoluettaan saatikka nostamaan sen kannatusta.

”Aiemmin uskoin, että kun ui tarpeeksi, maa tulee kyllä. Että tämä kääntyy, kun tarpeeksi tekee. Mutta pikkuhiljaa se ranta hävisi horisontista.”

Katkeaminen tapahtui syyskuussa. Aalto muistaa sen edelleen hyvin. Eduskunnassa pidetyssä vihreiden johtoryhmän kokouksessa Aallon puhekyky petti, pala tuli kurkkuun ja keho meni lukkoon. Viimeinen pisara tuli silmäkulmasta.

Hän meni suoraan lääkäriin.

13. syyskuuta Aalto jäi sairauslomalle. Syynä olivat uupumus ja masennus. Aalto vietiin hänen ystävänsä mökille.

”Kaikki, mitä oli tapahtunut, pyöri kelana. En syönyt, puhunut, nukkunut tai tehnyt yhtään mitään. Hermostoni oli pettänyt.”

24. lokakuuta vihreät tiedotti, että Aalto luopui puolueen puheenjohtajuudesta.

Se, että ihminen romahtaa paineiden alla, on kammottava kokemus kenelle tahansa.

Se, että romahtaa kuukausien mediakohujen jälkeen julkisesti äänestäjien, kollegoiden ja kaikkien muidenkin silmien edessä, on todennäköisesti jotain vielä pahempaa.

”Se häpeäntunne, että et olekaan puolueen ja äänestäjien luottamuksen arvoinen, on musertava.”

Lehdissä kyseltiin, milloin Aalto palaa ottamaan vastuun itsestään ja puolueesta. Analysoitiin, miten pahasti Aalto oli puoluetta toilailuillaan ja sairastumisellaan vahingoittanut.

Läheiset ja psykoterapia auttoivat. Ne kannattelivat Aaltoa myös vaikeimpina hetkinä. Tummat hetket olivat todella tummia. Aalto melkein kuiskaa:

”Niinä aikoina, kun en enää itse tahtonut elää.”

Niinä aikoina Aalto vain makasi.

”Häpeä, pettymys, turhautuminen ja toisaalta katkeruus ja kiukku olivat päässä, ja se ei vain lakannut. Yritin vain hengittää.”

Aalto asetti itselleen maalin: tiettyyn päivämäärään asti hän antaisi itselleen luvan velloa kuopassa, sitten hän alkaisi aktiivisesti parantua.

Se alkoi urheilulla. Hän ei ollut vuosikymmeneen lenkkeillyt, kunnes nyt. Juoksun avulla endorfiinit alkoivat jyllätä ja keho palautua.

Merkittävä etappi oli se, kun Aalto osallistui itsenäisyyspäivänä Linnan juhliin. Sielläkin tuli kohu: entisen europarlamentaarikon puoliso töytäsi Aaltoa rintaan. Kun Aalto muistelee asiaa, hänen äänenpainonsa nousee.

”Ajattelin, että ei voi olla totta! Tulet takaisin pelikentälle, ja heti tulee kokovartalotaklaus.”

Tammikuussa Aalto palasi eduskuntaan rivikansanedustajaksi. Haastatteluissa näkyi hiljainen ja rauhallinen mies.

”En ollut lähimaillakaan siinä kunnossa, että olisin lähtenyt puoluejohtajana vaaleihin. En voinut ottaa riskiä, että olisin romahtanut kesken vaalikampanjan.”

Mutta politiikasta hän ei halunnut luopua ja suunnitteli tekevänsä comebackin kevään eduskuntavaaleissa.

Eduskuntavaalit koittivat huhtikuussa. Aalto oli ehdolla ja odotti pääsevänsä läpi. Olihan hän sentään istuva kansanedustaja ja edellisten kuntavaalien äänikuningas.

Vaali-iltana Aalto seurasi äänenlaskentaa puolueaktiivien kanssa Jyväskylässä. Kun ennakkoäänet julkistettiin, hän näki heti, ettei tulisi valituksi. Aalto nousi pöydästä ja lähti kotiin.

Lopullinen tulos oli 3073 ääntä ja varasija. Se ei ole ihan vähän. Jonain toisena vuotena, jossain muualla se olisi voinut johtaa läpimenoon. Muttei sinä vuonna Jyväskylässä. Poliitikko nimeltään Touko Aalto oli pyyhitty pois politiikan kartalta.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti Facebookiin: ”Nyt on takki tyhjä. Kansanedustajana annoin neljä vuotta aivan kaikkeni. Sairausloman jälkeen tein parhaani. Se ei riittänyt.”

Aalto puhuu taas hiljaa.

”Työ, identiteetti ja toimeentulo lähtivät sinä iltana. Se oli vaikeata. Hyvin vaikeata.”

Toisaalta se vapautti, hän sanoo.

”Mietin, että nyt minun ei enää tarvitse tehdä mitään. Menen kotiin.”

Loppukeväästä käytyjä hallitusneuvotteluja oli kipeää seurata. Hän oli taas ulkopuolella.

”Mietin, että tuolla minun pitäisi olla. Tiedän nuo asiat! Se on se paikka, jonka takia tämä instrumentti nimeltään Touko Aalto on olemassa. Tuli tyhmä, outo ja ontto olo. Olin osaamiseni ja asiantuntijuuteni suhteen urani huipulla, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Minulla ei ollut enää kansanedustajan statusta, joten tiedollani ei ollut enää merkitystä.”

Entinen kansanedustaja on nukkunut yönsä mökin sohvalla, ja on aika lähteä takaisin.

Soudetaan saaresta ja ajetaan linja-autoasemalle. Mennään Onnibussi takapenkille. Aalto kysyy:

”Oliko sulla vielä jotain, mihin haluaisit selvyyttä”, Aalto kysyy.

Mitä Aalto on tästä kaikesta oppinut?

Aalto toteaa, että hän olisi halunnut silloin ensimmäisen paniikkikohtauksensa jälkeen lukea jutun, jossa joku puhuu mielenterveydestä avoimesti.

Hän kertoo, että mielenterveyden suhteen ”tulehdusarvot ovat vielä kohoilla”, mutta tilanne ei ole akuutti.

”Se, että kaikki häpeän ja stigman pelossa piilottelevat näitä asioita, eivätkä uskalla hakea apua, on paha. Joka toinen suomalainen kärsii jossain vaiheessa mielenterveyden häiriöstä, mutta kulttuurimme suhtautuu edelleen asiaan niin, että olet kuin spitaalinen.”

Aalto toimii nyt Jyväskylässä kaupunginhallituksen jäsenenä ja tekee puolipäiväisesti töitä Gesund Partners -nimisessä konsulttiyrityksessä. Hän suunnittelee esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyviä ratkaisuita.

Aalto suree sitä, miten asiat menivät hänen poliittisella urallaan. Mutta ei se pelkkää hampaiden kiristelyä ollut.

”Olen saanut niin paljon perspektiiviä. Ja hyviä muistoja ja ihmisiä. Niitä ei pidä unohtaa. Kaikki se työ, mitä teimme, siitä on kudottu nyt matto, ja minulla on se oma hapsuni siellä edelleen.”

Vaikka Aalto katuu joitain asioita, hän sanoo, ettei hukannut itseään. Eikä rikkonut Toulousen sopimusta.

Sitten ollaan takaisin kaupungissa. Bussi kaartaa Kamppiin. Vilisevä kaupunki tuntuu vieraalta, kun on istunut kaksi vuorokautta mökillä puhumassa, puhumassa ja puhumassa.

Samaan aikaan mökkipaikkakunnan lähellä on valittu vihreille uusi puheenjohtaja.

Jose Riikonen, teksti

Ville Malja, kuvat

Merituuli Saikkonen, tuottaminen

Olli Nurminen, verkkotaitto

JULKAISTU 20.6.2019, © Helsingin Sanomat