Häme

Katselin ympärilleni etsiessäni hyvää tähystyspaikkaa. Nopealla vilkaisulla löysinkin suurikokoisen, sammaleenpeittämän kivenmurikan. Parilla ponkaisulla onnistuin kapuamaan sen niskalle, ja nousin seisomaan, jatkaen ympärilleni katselua. Edessäni jatkui niitty, vielä niin ruskea talven jäljiltä, mutta satunnaista kirjoa löytyi kyllä sieltä täältä. Vilkaisin taakseni, kohti metsää, josta me tulimme. Tuuli, pikkusiskoni, oli kauempana, kyyristyneenä maahan, keräten kauneimmat kukat mitä löysi. Suunnistin katseeni jälleen kukkulaista niittyä kohti, ja sävähdin. Kauempana, mutta silti erotettavissa, kulki susipari. Jäin tuijottamaan niitä, ja pian yksi niistä pysähtyi, tuijottaen takaisin. Tavoittelin puukkotuppea vyötäröltäni, ja puristin kahvasta tiukasti. Helpotuksekseni peto käänsi katseensa pois, ja jatkoi matkaa kumppaninsa rinnalla. Katselin niitä jännittyneenä koko niiden kävelyn ajan, kunnes he katosivat kauas vastapäiseen metsään. Tällöin vasta uskaltauduin päästämään irti kahvasta, ja huokaisin. Jokaisen kevään alkaessa sudet vaeltavat Pohjolasta tänne etelään, koska tietävät kevään saapuvat aiemmin tänne, joka taasen tarkoittaa lisää saalistettavaa. Koskaan ne eivät kuitenkaan näin lähelle ole tulleet. Nämä näyttivät kuitenkin olevan matkalla takaisin pohjoiseen, joten ehkäpä he olivat jo kylläisiä. Ensi keväänä pitäisi varustautua jousella, suden turkki nimittäin käy kaupaksi lännen kauppiaille.

Mielestäni aika oli täysi, joten tarkastettuani vielä kerran kukkulat, hyppäsin alas kiveltä, ja kävelin Tuulin luo. Hän huomasi lähestymiseni, jolloin hän nopeasti nyppi vielä muutamat kukat maasta, ja lisäsi ne sylissään olevaan nippuun. Katselin kukkakasaa; ’’Noin paljon sitten keräsit?’’. Tuuli nyökkäsi; ’’Yritin kerätä mahdollisimman paljon näitä sinisiä, isä piti niistä’’. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi, ja lähdin kävelemään takaisin kohti metsää, Tuulin seuratessa takanani. Metsä oli tiheää, kukkulaista, siellä täällä muutama kalliokin nousi ja laski. Eräs niistä on matkamme varrella. Tänne tullessamme jouduimme kiipeämään sen, mutta paluumatkan luulisi ainakin olevan helpompi. Eihän se ole kuin hädin tuskin miehen mittainen. Kallion tullessa vastaan, hivuttauduin siitä alas, ja käännyin ympäri. Nostin käsiäni, ja sanoin Tuulille: ’’Hyppää’’. Tuuli epäröi vain hetken, kunnes uskaltautui pudottautumaan, jolloin otin hänet käsilläni vastaan. Kukkien terälehden pöllysivät koppia ottaessani. ’’Noin, eihän se niin pelottavaa ollut’’, sanoin hänelle samalla, kun laskin hänet maahan. Tuuli näytti olevan tyytyväinen itseensä. Itse ainakin olin tyytyväinen häneen. Seuraava esteemme oli heti vieressämme; pieni joki. Paitsi että eipä se este ole ollut enää pitkään aikaan, kun kylämme metsämies kävi kaatamassa kaksi puuta sillaksi. Kävelimme sen yli, ja siskoni tahdosta pidin häntä kädestä kiinni, hän kun ei osaa uida. Olisi kyllä korkea aika jo, onhan hän jo 14 kesää nähnyt.

Pian löysimme tutun polun, jota pitkin meidän ei kauaa täytynyt kulkea, edessämme kun jo häämötti kylämme hirsimuuri. Emme me kuitenkaan kylään olleet menossa, vaan sen viereen, lähelle järven rantaa. Metsikön väistyessä pois tieltäni, näin portilla kauppamiehemme varustamassa yhtä hevosistamme, tai no, toista hevosistamme, olihan meillä niitä vain kaksi. Ostimme ne monta kesää sitten lännen kauppiailta, ja ne ovatkin osoittautuneet käteviksi. Nopeampia ovat kuin härät. Emme me silti häristä luovu, niitä käytämme kyntötöissä. Tervehdimme kauppiasta, ja hän tervehti takaisin, jonka jälkeen poikkesimme polulta metsään. Tällä kertaa Tuuli meni edeltä, ja minä puolestani seurasin häntä. Puiden lomasta erottui viimein aukea alue, jonka takana lainehti järvi. Ja aukean laidalla oli ihmisiä kerääntynyt, kaikki katsoivat minua ja Tuulia. Heti tunnistettua äitimme joukkiosta Tuuli juoksi hänen luokseen, ja ojensi kukkakimppua hänelle; ’’Löysin nämä. Siellä olisi ollut enemmänkin, mutta ajattelin säästää ne’’. Äitini otti kukat vastaan, ja pieni hymy levisi hänen kasvoilleen; ’’…ne ovat kauniita. Kiitos’’. Pääsin viimein itsekin väkijoukon luokse, ja pian katsoin samaa, mitä hekin: puita pinottuna kehdoksi, peitetty karhuntaljalla, sivulla vastaleivottuleipä, toisella isäni kirves. Ja kehdossa makasi isäni, kuolleena.

Äiti katseli käsissään olevia kukkia vielä hetkisen, jonka jälkeen hän laski ne isäni rinnalle. Me kaikki hiljenimme. Katselimme kalpeaa isääni, pukeutuneena länteläisten kruunulta varastamaansa viittaan, päässään se sama vanha oravannahkahattu. Kuten olin kuullut tulevan, pilvet peittivät taivaan. Tuli harmaata ja koleaa, aivan kuin isäni sillä hetkellä oli. ’’On tullut aika’’, kuulin vanhan miehen sanovan. Kaikki käänsivät katseensa joukon harmaapartaiseen vanhukseen, kylämme tietäjään, Tuonelan Panuun. Hänen nimensä on tullut siitä, kun kylämme miehet löysivät hänet kylmettymästä kauan aikaa sitten ja hän näytti kuin Tuonelasta nousseelta. Pian hän osoittautuikin parhaimmaksi tietäjäksi, kenet olemme koskaan tavanneet. Panu alkoi kävellä luokseni ja ihmiset tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa. Minua tuijottivat monta kesää ja talvea nähneet kasvot. Sekä Panun parta että hiukset olivat pitkät ja täysin harmaat. Myös hänen vasen silmänsä oli harmaa, minkä hän kertoi olevan ”näkemisen silmä”, mitä se ikinä tarkoittikaan. Hetken tuijoteltuaan hän ojensi minulle sammutettua soihtua minkä otin välittömästi vastaan. Panu ei sanonut mitään vaan kiersi hiljaa puukehdon toiselle puolelle, jossa seisoi isäni hyvä ystävä metsuri Kauko. Panu suoritti saman tuijotusvaiheen hänelle ja lopulta ojensi hänellekin soihdun. Tämän jälkeen hän käveli puukehdon päätyyn, sinne missä isäni pää oli. Panu kaivoi kaapunsa sisältä punahiekkaa, jota siveli isäni pään ympärille manaten samalla jotain loitsua.

Saatuaan hommansa tehtyä, hän nosti katseensa, ja sanoi kylmän viileästi: ’’Tuokaa tuli’’. Tällöin toisessa päässä oleva väkijoukko väistyi, ja paljasti lähelle kyhätyn pienen nuotion. Katsoimme Kaukon kanssa toisiamme, ja kävelimme nuotion luo. Kyykistyimme sen eteen, ja sytytimme sillä soihtumme. Nuotio kipinöi ja pärskyi, eli Panu oli kai laittanut siihen jotain, joka teki siitä sopivaa vainajan polttamiseen. Palasimme puukehdon ääreen, ja katsahdimme yhtä aikaa Panua, joka nyökkäsi hitaasti, ja astui taemmas. Myös muu väki astui hieman kauemmas, äitini viimeisenä heistä. Tällöin siirsimme soihdut lähelle puukehdon alla olevaa heinäkasaa, sytyttäen sen. Varmistettuamme sen palavan kunnolla, viskasimme soihdut sen juureen, ja kävelimme väkijoukon luo. Katselin, kuinka liekit kohosivat yhä ylemmäs, ja pian isäni katosi pieneen tulimereen. Tunsin, kuinka Tuuli piti ranteestani kiinni, ja oli surullisen näköinen, miltei itki. Katselin häntä hetken aikaa, ja taas tulikokkoa, kunnes Tuonelan Panu astui jälleen kerran esiin, ja levitti kätensä roihuavaa kokkoa kohti, lausuen samalla:

Tuonen soutaja, saavuthan
ystäväämme avustamaan
Turvallisesti johdata
hänet Tuonelan rannoille.
Sinikukkaniityn luokse,
kaunihille laitumille.

Katselimme liekkien tanssimista pitkän tovin. Vielä edessä olisi hänen tuhkansa siirtäminen kalmistoon. Minä en kuitenkaan halunnut viettää täällä enää hetkeäkään, joten kun hetken parhaaksi näin, käännyin metsää kohti, ja aloin kävellä. Ensimmäisenä äitini kääntyi katsomaan minua; ’’...Osma?’’. ’’Lähden metsälle, ennen kuin tulee pimeää’’, sanoin takaisin, ja jatkoin matkaani. ’’Osma, tule heti takaisin!’’, äitini huusi minulle. Kuulin kuitenkin seuraavaksi Tuonelan Panun puhetta: ’’Hän on vielä nuori, hänen sisällään jyllää tuli, joka on syttynyt hänen perheestään, mutta heikkenee, kun siitä poistuu yksi tärkeä osa. Osman täytyy pitää liekkinsä yllä, joten anna hänen mennä’’. Minulla ei ole mitään hajua siitä, mitä Panu äsken sanoi. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma: isäni osaa aivan varmasti Tuonelaan ilman minun läsnäoloani. Hän oli kylämme sotajoukon päällikkö, ja oli suojannut kyläämme sekä karjalaisilta, rantalaisilta, että lännen sotureilta. Ja saman tekivät hänen isänsä, ja hänen isänsä, ja niin edelleen. Pitäisikö minusta tulla seuraava sotajoukon päällikkö? En pidä ajatuksesta, käteeni nimittäin sopii jousi paremmin kuin miekka taikka keihäs. Seppämme Rautian poika Kotarikko sen sijaan sopisi paremmin tähän tehtävään, hän kun on ollut mukana sotaretkillä ensimmäisestä partahaivenestaan lähtien. Tai no, hän on ehkä liian yli-innokas, meinasi tapattaa itsensä viime sotaretkellä vain poimiakseen ”hienon näköisen miekan” keskeltä tannerta.

Saavuin jälleen kylämme portille, ja mulkoilin sitä hetken. Hirsistä tehty, ainakin kahden miehen korkuinen. Yläpuolella törrötti edelleen nuoli, joka siihen ammuttiin viime talven hyökkäyksessä. Emme ole varmoja olivatko hyökkääjät karjalaisia vai rantalaisia, mutta eivät he tämän enempää vahinkoa saaneet aikaiseksi ja puolet heistä kaadettuamme loput pinkoivat pakoon. Toivottavasti eivät olleet Novgordin väkeä, he nimittäin ovat parhaita sotureita mitä olemme kuunaan tavanneet. Tietääkseni heillä ei pitäisi olla mitään riitaa meidän kanssamme, mutta mikä silti estäisi heitä hyökkäämästä? Puistelin moiset huolet päästäni, ja työnsin portin auki. Portin toiselta puolelta avautui näkymä useisiin taloihin, joiden välissä mutkitteli polku. Rakennusmestarimme on keksinyt upottaa siihen litteitä kiviä, joten etenkin sateella kulkeminen on helpompaa. Ensimmäisenä minua olivat vastassa kaksi kylämme soturia, jotka olivat portin vieressä vartiossa. Toisella heistä oli tukeva ote keihäästään, toinen tavoitteli vyötäisillään olevaa sotakirvestä. Minut tunnistaessaan he kuitenkin rentouttivat otteensa, ja jännitys vaihtui kummastuneisuudeksi. ’’Osma? Eikö sinun pitäisi olla hautaamassa isääsi?’’, yksi heistä kysyi. Työnsin portin kiinni molemmilla käsilläni ja jäin nojaamaan siihen; ’’…käyn kaatamassa peuran, tai ehkä hirven. Emme ole syöneet muuta kuin leipää ja kalaa moneen päivään’’. Vartijat katsoivat toisiaan, ja nyt taasen toinen heistä puhui: ’’Hei, me kaikki pidimme Väinöstä, tiedämme miltä sinusta tuntuu. Älä kuitenkaan käännä selkääsi lähimmäisillesi’’. Käännyin jälleen kylää kohti ja aloin kävellä, mutisten ohimennen: ’’Pidetään mielessä’’.

Oma kotitalomme sijaitsi kylän päässä lähellä johtajamme, Hyvälemmen, omaa taloa, joka oli tietysti kaikista suurin. Niin suuri, että siellä mahtui järjestämään kyläkokouksia. Oma talomme ei ollut läheskään niin suuri, mutta siinä oli kaksi huonetta, jota suurimmassa osassa taloista ei ollut. Matkallani käännyin katsomaan aitauksessa olevaa hevostamme. Se oli sekä ruskea että tamma kuten toinenkin hevosemme. Kauppiaamme on kerännyt isoja kasoja turkiksia seuraavaa hevosenostoa varten, jotta saisimme orin. Silloin voisimme itse kasvattaa hevosia. Omasta mielenkiinnostani kävelin tamman luo ja silitin sen kylkeä varovasti. Ehkä pitäisi joskus opetella ratsastamaan tällaisella. Jätin tamman omiin oloihinsa ja jatkoin matkaani kylän halki. Matkallani ohitin sepän pajan, jossa noen peittämä Rautia näytti sulattavan hajonneita kirveitä ja miekkoja. Ymmärtääkseni hän takoo niistä sitten uusia. Tupessani olevan puukon hän takoi minulle kymmenisen kesää sitten palkkioksi siitä, kun kaadoin ensimmäisen saaliini. Hän on myös opettanut minulle, miten se teroitetaan. Monta kertaa Rautia on yrittänyt tarjota minulle miekkaa, mutta aina olen kieltäytynyt. En pidä lähitaisteluista, enkä ylipäätänsä taistelemisesta. Jos joskus sellaiseen tilanteeseen joudun, kiipeän kauemmas korkealle ja ammun sieltä jousellani. Olin päässyt jo pajan ohi, kun kuulin takaani juoksuaskelia. Kääntyessäni ympäri huomasin juoksijan olevan Kotarikko. Hän oli isäni hautaamisessa, mutta nähtävästi päätti juosta perääni, ehkäpä äitini käskystä.

’’Hei, Osma, minne lähdet?’’, hän kysyi. ’’Metsälle’’, vastasin ja jatkoin kävelyäni. Kotarikko alkoi kävellä vierelläni; ’’Kyllä minä sen tiedän, mutta minne?’’. Tarkastelin ympärilleni ilmansuuntia etsiessäni, ja osoitin pohjoiseen; ’’Tuonne suuntaan, siellä on paljon marjoja, eli siellä saattaa olla myös peuroja’’. ’’Voinko tulla mukaan? Saisimme sen yhdessä kannettua helpommin’’, hän kysyi. Tuumin asiaa, ja käännyin katsomaan Kotarikkoa; ’’Olet sitten hiljaa, ja noudatat käskyjäni. Jos yksikään peura karkaa takiasi, ammun sinua polveen’’. Kotarikko nyökkäsi hitaasti, ja hymyili perään; ’’Voit luottaa minuun’’. Olimmekin päässeet jo kodilleni, joten neuvoin Kotarikkoa odottamaan ulkona, ja astuin itse sisälle. Talo oli pimeänä, koska takassa ei palanut tuli. Siispä päätin jättää oven auki edes jotain valoa tuomaan. Ensimmäisen huoneen sisustus oli tavanomainen; pöytä, kaksi höylättyä tukinpuolikasta sen ääressä tuoleina, pari kirstua nurkassa, takan yläpuolella hirven sarvet. En jäänyt kummastelemaan tätä pitkäksi aikaa, vaan jatkoin perällä olevasta oviaukosta toiseen huoneeseen, jossa nukuimme. Kolme sänkyä, joista yksi oli leveämpi. Äidillä tulee varmasti olemaan yksinäistä tuossa… Kävelin oman sänkyni luo ja kyyristyin noukkiakseni sen alta jouseni. Pienen kamppailun jälkeen sain väännettyä jänteen paikoilleen, jonka jälkeen kaivoin esille nuolipussini, tarkastin nuolien kunnot ja palasin ulos sulkien oven perässäni.

’’Vieläkö sinulla on tuo sama jousi? Etkö koskaan tee uutta?’’, Kotarikko kysyi. ’’Ei minun tarvitse, osaan nimittäin kohdella tätä oikein toisinkuin eräät’’, vastasin, ja mulkoilin kylämme päämetsästäjän taloa kohti. Kotarikko huomasi tämän, ja naurahti; ’’Jep, hän taitaa parhaillaan tehdä toista joustaan tälle vuodelle’’. ’’Jänne kuuluu irrottaa, kun jousta ei käytä, sitä ei saa paiskoa miten sattuu, sitä ei saa jättää sään armoille, rakentaessa varren täytyy olla etukäteen taitettu…’’, mutisin itsekseni, kun poistuimme takaisin pääportille Kotarikon kuunnellessa minua huvittuneena. Hänen avatessaan porttia sanoin yhdelle vartioista menevämme pohjoiseen, ja että meitä pitäisi tulla etsimään, jos meitä ei näy aamunkoitteessa. Emme me takuulla eksy taikka saata itseämme turmioon, olemmehan sentään kulkeneet näissä samoissa metsissä pienistä pitäen, mutta ihan hyvä olla varuillaan tällaisesta. Kylämme ulkopuolella oleva polku kulki jonkin matkaa pohjoiseen, mutta kääntyi sitten länteen, jolloin meidän täytyi poiketa polulta metsikköön. Hyppelimme juurien yli, laskimme varovasti jyrkät mäet, ja pian olimmekin haluamallani alueella. Tarkastelin maaperää ja löysin tuoreita peuranjätöksiä sekä viime syksyn puolukkakasveja, joista oli haukattu ihan äskettäin. Otin pussistani nuolen ja annoin Kotarikolle merkin siitä, että pitää olla hiljaa. Hän nyökkäsi, ja kävi matalammaksi. Menin itsekin kyyryyn ja aloin liikkua hitaasti varpaillani, Kotarikon seuratessa perässä.

Hiivimme pitkän aikaa seuratessani maasta löytyviä jälkiä. Pian olimme jyrkänteen laidalla, alapuolella puro ja sen ympärillä oleva aukio. Ja siinä kohtaa minä näin sen; peura oli kurottautunut syömään puolukanlehtiä joen toisella puolella. Menin välittömästi kyyryyn Kotarikon seuratessa esimerkkiä, jolloin hänkin huomasi peuran. Viitoin hänelle meneväni itse alas, kun taas hänen täytyisi pysyä tässä. Kotarikko nyökkäsi, jolloin lähdin kävelemään jyrkänteenreunaa myöten matalampaa pudotusta etsien. Pudottauduin alas niin hiljaa kuin pystyin ja palasin Kotarikon suuntaan. Helpotuksekseni peura oli yhä paikoillaan. Se oli poispäin minusta, joten sen ampumisesta tulee helppoa. Asetin nuolen paikalleen, nousin seisomaan ja jännitin jousta. Tähtäsin peuraa suoraan keuhkojen kohdalle. Kuitenkin kuulin yläpuoleltani huudon: ’’M-mitä perkelettä!?’’. Tällöin peura nosti päätään ja käänsi katseensa minuun. Piru vieköön, se pitää ampua nyt tai en näe sitä enää koskaan! Päästin nuolesta irti, jolloin se onnekseni osui suoraan keuhkoon. Peura lähti kuitenkin juoksuun mitä jo oletinkin, joten pinkaisin sen perään. Loikkasin puron yli, ja seurasin peuraa metsikköön. Oksat raapivat naamaani ja puiden kaarnat käsiäni koittaessani parhaani mukaan pysyä peuran perässä. Olin jo uupumassa, kun se yhtäkkiä kompastui puunjuureen ja kaatuessaan nuoli meni yhä syvemmälle. Se yritti päästä pystyyn, muttei onnistunut siinä. Niin pian kuin pystyin kaivoin pussista uuden nuolen, tähtäsin peuraa päähän ja ammuin. Se lakkasi pyristelemästä.

Tämä peura oli uros ja varsin kookas. Siitä riittää syömistä moneksi päiväksi ja sen turkkikin menee varmasti kaupaksi. No, nyt sitten pitäisi saada Kotarikko tänne. Mitähän hän niin säikähti että huusi, sen myös tahdon tietää. Asetin kämmeneni kupiksi suuni eteen, ja päästelin käkeä muistuttavaa ääntä niin kovaa kuin pystyin. Olimme sopineet tämän kutsuhuudoksemme, kun ei sitä koskaan tiedä, jos täällä olisi vaikkapa lännen sotureita väijymässä. Päästin kutsun useita kertoja, jonka jälkeen aloin irrottaa nuolia peurasta puukkoni avulla. Puuhasteluni keskeytti puiden lomista tulevat askeleet. Päästin varmuuden vuoksi käkiäännähdyksen ja tulija vastasi samalla tavalla. Kyyristyin jatkamaan touhujani kysyen samalla: ’’Miksi ihmeessä sinä noin huusit siellä? Enkös minä varoittanut sinua tekemästä moista?’’. ’’Jep, varoitit, mutta hämmästyin hieman’’, Kotarikko vastasi lähestyessään. Sain viimeisetkin nuolenpalat irrotettua lihasta; ’’Niin hämmästyit mitä?’’. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Kotarikon. Mutta hänellä oli harteillaan jokin eläin. ’’Tätä tässä’’, hän sanoi ja heitti eläimen eteensä. Se oli kuollut susi, sitä oli pistetty miekalla kaulaan. Katselin sutta sanattomana. Kotarikko hymyili ylpeänä; ’’Saamme sen orin tuota pikaa tämän avulla’’. Nostin katseeni sudesta ja kysyin Kotarikolta: ’’…siis, hyökkäsikö se kimppuusi?’’. ’’Tuota, ei. Mutta ajattelin silti pyydystää sen turkiksen vuoksi’’, hän vastasi. Katselin Kotarikkoa lamaantuneena ja mutisin: ’’…se ei ole yksin’’.

’’Mitä tarkoitat ”ei ole yksin”?’’, hän kysyi. En ehtinyt edes vastata, kun puiden katveista alkoi kuulua murinaa. Viritin jouseeni välittömästi uuden nuolen Kotarikon ottaessa miekkaansa tupesta. Emme tienneet mistä murina tuli, mutta kuulimme sen silti selvästi. Vilkuilimme ympärillemme ja olimme näkevinämme liikettä kaikkialla. Susi taisi kiertää kehää valmistautuen hyökkäämään. Kotarikko puristi miekkaansa ja uskaltautui rikkomaan hiljaisuuden: ’’…jospa jättäisimme sille tuon peur—’’. Samalla hetkellä susi juoksi esiin hänen oikealta puoleltaan, pomppasi ja iski hampaillaan oikeaan käsivarteen. Kotarikko otti pari juoksuaskelta taaksensa kaatuen selälleen maahan ja koska hänen miekkansa putosi, hän alkoi takoa sutta vasemmalla nyrkillään. Yritin tähdätä sutta jousellani mutta riehumisen takia en varmasti tulisi saamaan tarkkaa osumaa. Voisin osua vahingossa Kotarikkoon! ’’Osma! Miekkani, ota se! Tapa tämä!’’, Kotarikko karjui jatkaessaan suden lyömistä. Olin epävarma asiasta mutta muita vaihtoehtoja ei ollut, joten juoksin välittömästi miekan luokse ottaen sen käteeni. Miekka oli raskas ja sen kahva puinen. Siinä oli myös vielä verta edellisestä sudesta. Juoksin Kotarikon luo, jonka yllä susi edelleen riehui. En osaa käsitellä miekkaa sitten ollenkaan, mutta olen kyllä nähnyt sitä käytettävän. Siispä nostin miekan molemmin käsin ylös ja hujautin sen alas pitäen silmäni ummessa. Toivoin todella osuvani suteen, enkä Kotarikkoon. Tunsin, kuinka miekka selvästi osui johonkin, ja riehumisen ääni lakkasi.

Nostin miekan jälleen ylös ja uskaltauduin avaamaan silmäni. Suden kaula oli puoliksi katki ja vuodatti verta Kotarikon rintamukselle. Hän kampesi suden suun auki vapaalla kädellään siirtäen tämän sivuun. Hän katseli tekemääni jälkeä ja sanoi ääni täristen: ’’Hyvä lyönti’’. Ojensin kättäni, jolloin Kotarikko tarttui siihen ja autoin hänet ylös. Hän katseli oikeaa käsivarttaan, joka oli raadellun näköinen. Ojensin hänen miekkaansa takaisin; ’’Mene takaisin kylään ja pyydä jotakuta tulemaan tänne, niin mikään näistä ei mene hukkaan’’. ’’Äh, en minä nyt niin huonossa kunnossa ole’’, hän väitti vastaan, mutta tuuppasin häntä rintaan miekan kahvalla; ’’Ja sinähän menet. Aion tuoda kotiin kolmen elukan jäänteitä, en neljän’’. Tuijotin Kotarikkoa tuimana, jolloin hän otti miekkansa vastaan vastahakoisesti; ’’Selvä, selvä. Voitko muuten tuoda minulle tuon suden hampaat? Tahdon tehdä niistä riipuksen muistoksi’’. Katsoin maassa lojuvaa sutta, otin puukon tupestani ja muutamalla iskulla sekä hetken repimällä irrotin sen leukaluun. Ojensin verisen hammaskaluston Kotarikolle; ’’Tässä, eipä tarvitse odottaa’’. Hämmästyneenä hän otti leuan vastaan ja sitoi sen vyötäisilleen. ’’No, alahan mennä ennen kuin tulee pimeä. Minä alankin jo nylkemään’’, tokaisin kyyristyessäni takaisin leuattoman suden ääreen. ’’Kyllä, kyllä’’, Kotarikko mutisi, ja lähti takaisin kohti etelää. Käänsin suden selälleen, ja aloin nylkeä sitä. Likaista touhua.