psykodraama kirjoitti:

No perkele!!!

Suhteeni Raimon musiikkiin on edennyt siihen pisteeseen, että ei mun edes tarvi kuunnella niitä biisejä kauheen usein, ehkä kerran pari vuodessa, mutta silti mä oon onnellinen siitä että ne biisit on tehty. Siinä mielessä Raimon suomilyriikat muistuttaa lähinnä Kalevalaa, en mä sitäkään kovin ahkeraan lue, mutta kyllä silti maailma ja Suomi olis huomattavasti enemmän perseestä ilman Kalevalaa.

Kuten Raimo itsekin on todennut, "uskotaan siihen omalla uskonnolla" ja "jotkut sanoo täysin paskaa, myönnetään, se on miten sen ottaa". Raimon fanius on avannut vähän sitä miltä jostain fundamentalisti-kristityistä tuntuu, että kun kaikki vaan vittuilee ja keksii toinen toistaan parempia argumentteja ja itse yrittää hädissään todistaa olevansa oikeassa.

Sere silloin muutama vuosi sitten, ennen kun jätti foorumit katkerana ja loukattuna miehenä, kirjoitti että Raimoa ei pitäis päästää 100 metriä lähemmäksi mikrofonia. Miksi vitussa näin? Jos tää homma olis Seren kontribuutioista kiinni niin mä varmaan kuuntelisin mieluummin vaikka jotain vitun hirveetä indie-elektro-housea tai vaikka Kotiteollisuutta. Onneksi näin ei tarvitse tehdä, koska on Raimo.

Homma muodostuis ehkä siinä vaiheessa ongelmaksi jos puolet suomiräppäreistä kuulostas Raimolta, mutta niin kauan kuin on vaan 1 ylimoguli niin eiköhän se tänne mahdu. Tulee mieleen parin vuoden takainen M.A.Nummisen ilosaaren keikka missä se nauratti yleisöä kertomalla, että Yleisradion musiikkiraati analysoi sen kappaleita joskus 60-luvulla ja päätyi siihen lopputulokseen, ettei niitä voi soittaa radiossa, koska M.A. ei laula riittävällä sävelpuhtaudella.

Toisaalta jos mä haluun kuunnella varsinaisesti räppiä, niin mä ehkä kuuntelenkin jotain muuta kuin Raimoa. Mutta Raimoa ei oo pakko kuunnella musiikkina, ne biisit on enemmänkin kuunnelmia, tuokiokuvia jotka avautuu hyvin monella tavalla. Niitä voi kuunnella kertomuksena Raimon henk.koht elämän tapahtumista, toisaalta myös kuvauksena elämästä lähiössä 90-luvulla ja kokonaisen sukupolven kuvauksena. Tämä on Raimon ja ylipäätään rehdin pop-lyriikan etu: siinä missä korkeatasoiseen sosiologiseen tutkimukseen voi mennä vuosia niin joku toinen saattaa päästä samaan lopputulokseen 10 minuutissa. Tutkimustyötä mitenkään väheksymättä.

Raimon elämänfilosofia on sopeutuminen, mukautuminen ja yleinen rentous. "The dude abides." Tässä on se helvetin suuri ero: räppiin on perinteisesti kuulunut rags to riches -tyyppiset kasvutarinat ja kovan työn arvostus, unelmat voi saavuttaa jos vaan uskoo niihin jne. Mutta ei suurin osa ihmisistä koskaan toimi sillä tavalla. Suurin osa vaan hengailee ympäriinsä ja valitsee niistä vaihtoehdoista mitä on tarjolla.

Eikä se ole mitenkään väärin, kun kysymys ei ole alistumisesta. Ostari ei paljon tarjoa harrastusmahdollisuuksia nuorelle, no pitää keksiä itse jotain tekemistä dokaamisen lisäksi. Joku tuo jenkeistä räppilevyjä ja pojat miettii että tämmöstä olis hauska tehdä itsekin, jotain ajanvietettä ja huvia omaksi ja kavereiden iloksi. Ja sit tulee näitä kolmekymppisenä syntyneitä skenepoliiseja ilmoittamaan, että ei näin saa tehdä, kyllä flow pitäisi olla kunnossa ja jonkinlainen alkeellinen rytmitaju...

Raimolla ja kumppaneilla on ollut alusta lähtien selvää, miten toimitaan, kun lähdetään tekemään suomenkielistä räppiä lähes neitseelliselle maaperälle: ei käännetä suoraan sana sanalta englantia suomeksi vaan kerrotaan siitä mikä on itselle tärkeää ja mitä on itselle tapahtunut viime aikoina. Siksi ei lauleta "Pass the Courvoisier" vaan kotoisammin "Passaa kilju" tai "Passaa hundijala vesi". On jengiä, jotka ei tajua tätä pointtia vieläkään, vaikka eletään vuotta 2009. No suurin osa on sentään ymmärtänyt tähän mennessä että mikä on se kieli millä suomiräppiä esitetään.

Hienoin kiteytys Raimon ja koko SLT:n meiningistä oli Waikka Wäkisin -levyn arvostelu Rumbassa missä sanottiin että "tätä levyä ei voi suositella oikein kenellekään" ja 4/5 tähteä.

Joku vois nähdä tässä jotain ristiriitaa, mutta eihän siinä sellaista ole. Ihmisen rakkaimmat muistot elämästä saattaa liittyä johonkin ryyppyreissuun mikä päätyi roskiksessa nukuttuun yöhön ja lompakon kadottamiseen, tai jurriseen puolilöysällä hoidettuun ensipanoon 15-vuotiaana kaverin bileissä leikkimökissä. Ei sellaisia asioita voi oikein kenellekään suositella, mutta on ne silti vitun hienoja ja tärkeitä muistoja. Samaan aikaan joku hifi-ateria Michelin-ravintolassa tai kaunis ja aistillinen sukupuoliyhdyntä pehmeissä samettilakanoissa voi unohtua seuraavana päivänä. Kuivista puruista käännetty smart-sätkä voi maistua paremmalta kuin kuubalainen sikari. Nuotio & kitara voi kuulostaa paremmalta kuin sinfoniaorkesteri. Mutta kai tässä on joku sellainen sovittamaton kulttuuriero mitä Sere ja kumppanit ei koskaan tule käsittämään.

Itse elän vielä toivossa että Sitruunaisia Unelmia ilmestyy joskus. Jos ei ilmesty, niin ainakin on sillä välin aikaa kirjottaa Raimosta väitöskirjaa.