Harrison, Bradley ja Max kykkivät metsänreunassa pienen ojantapaisen pohjalla aseet kohdistettuna peltojen suuntaan. He olivat olleet samassa paikassa jo lähes tunnin, ja kello lähestyi yhtätoista illalla. Kaikki olivat hyvin väsyneitä, mutta saivat sentään pakotetuksi itsensä pysymään hereillä kierrättämällä pullollista vahvaa kahvia. Keskustelu oli muuttunut epämääräiseksi mutinaksi jossa lauseilla ei ollut selvää alkua eikä loppua ja jossa vastaukset toisten sanomisiin olivat samanlaista mutinaa.

Aikaa kului pari minuuttia, jona Harrison kävi hakemassa taempana repustaan palan leipää ja palasi se kädessään paikalleen. Vasemmanpuoleisimpana oleva Max kääntyi äkkiä Harrisonin ja Bradleyn puoleen ja sanoi:

”No niin, minun tuurillani me ei nähdä vihollisista vilaustakaan...”

”Onko se hyvä vai huono asia?” Bradley kysyi ja haukotteli. ”Ja sitä paitsi kärsivällisyys näissä hommissa on tärkeintä”, hän lisäsi hetken perästä.

”No niin, niin... mutta kun minä haluaisin tappaa!” Max ilmoitti. ”Ja... katos, katos, katos!”

Max osoitti pellolle ja Harrison ja Bradley katsoivat hänen osoittamaansa suuntaan. He eivät aluksi erottaneet mitään, mutta sitten he huomasivat, että jokin tumma hahmo mönki heidän suuntaansa maata pitkin noin sadan jaardin päässä. Valoa ei ollut muuta kuin tähdistä ja kuusta tulevaa, joten mönkivä hahmo saattoi olla mikä tahansa. Harrison pelkäsi hieman, mutta olihan heitä onneksi kolme yhtä vastaan.

”Mitäs sanotte?...” Max kysyi ja nosti tyhjät kätensä kuin niissä olisi ase ja loksautti suutaan.

”Selvä”, Harrison sanoi asian täysin ymmärtäneenä ja Bradley nyökkäsi. He kolme tähtäsivät kaikki aseensa mönkivään mustaan möhkäleeseen. Kahden sekunnin kuluttua yön hiljaisuus räjähti aseiden meteliksi kun kolmikko laukaisi aseensa kerta toisensa perään kohti mustaa möhkälettä.

”Terve menoa!” Max huusi. Lopulta he totesivat möhkäleen luultavasti kuolleen, sillä se ei enää liikkunut suuntaan tai toiseen, ja lopettivat tulituksen.

Max loikkasi ylös ojasta ja sanoi: ”Mennään katsomaan mitä tuli tapettua.”

Muut seurasivat häntä ottaen aseensa mukaan, sillä möhkäleellä saattoi olla seuraa. Siltä ei kuitenkaan vaikuttanut, kun he lopulta löysivät möhkäleen pimeässä. Kuunvalossa he näkivät heikosti, että kyseessä oli aivan tavallinen noin 25-vuotias Konfederaation sotilas, jossa nyt oli ainakin tusina luotia.

”Kaivetaan taskut!” ehdotti Max ja kaikki kolme kävivät hanakasti ruumiin kimppuun. Harrisonia lievästi inhotti heidän tekonsa, kun hän kaivoi ruumiin rintataskusta esiin verisen valokuvan joistakuista naisesta ja lapsesta; arvatenkin miehen perhe. Max sen sijaan oli onnensa kukkuloilla, kun löysi takataskusta jotakin kiintoisaa.

”Harvinainen Stephensin hopeadollari vuodelta -70! Näitä ei lyöty kuin 25 000 kappaletta!”

”Mitäköhän tämä kaveri sillä täällä kuvitteli tekevänsä...” Bradley mutisi, kun he huomasivat, että heidän omien linjojensa suunnalta lähestyi kaksi miestä lyhdyn kera.

Tulijat olivat kapteeni Adams ja kersantti Glencoe. Tummaverinen ja -hiuksinen kapteeni oli nyt melko kalpea - tai sitten kyseessä oli vain kuunvalon luoma illuusio.

”Kersantti Glencoe kuuli laukauksia ja tuli herättämään minua. Mitä on tekeillä?” kapteeni kysyi terävästi päästyään kolmikon luo. Kolmesta suusta selityksen kuultuaan Adams kumartui tarkastelemaan vihollissotilaan ruumista. Hän otti käsiinsä tämän pitkän kiväärin ja vihelsi.

”Merkillisen näköinen viritelmä. Aseen pohjana näyttäisi olevan Tredegar M1878 - maailman parhaita tarkkuuskiväärejä, muuten - mutta piippu on jostain aivan muusta aseesta... löysittekö ammuksia?” Bradley vastasi kieltävästi, mutta Harrison tarrasi kiinni ruumiin reppuun ja tunnusteli repun sisältöä. Hetkisen kuluttua hän veti sieltä esiin ylisuurta haulikon patruunaa muistuttavan ammuksen. ”Kristus, tuohan on kaliiperiltaan yli kaksi tuumaa!” Adams henkäisi.

”Mennään takaisin ja katsotaan vähän tämän vehkeen toimintaa”, Adams sanoi ja iski aseen Glencoen kouraan niin että tämä ähkäisi. Harrison kahmaisi taskuunsa loput ammukset vainajan repusta, kun yhtäkkiä kuului hiljainen vihellys kuin tykinammuksesta. Kaikki viisi kumartuivat vaistomaisesti maahan, kuten heille oli opetettu, mutta ammuksen osuman ääntä ei kuulunut mistään. Harrison käännähti katsomaan taivaalle ja näki juuri parahultaisesti, kuinka taivaalla metsän länsilaidan yllä räjähti ilotulitusraketti.

”Mitä pirua?” kysyi Max selvä pelon säväys äänessään.

”Kenties...” Bradley aloitti, mutta hänen äänensä katosi yhtäkkiä, sillä taivaalta alkoi kuulua vaimeaa huminaa kuin puiden latvoista. Lisäksi kuului epämääräistä koneiden ääntä.

Sitten se alkoi. Räjähdyksistä ja leimahduksista ensimmäinen tapahtuivat vain muutaman kymmenen jaardin päässä heistä ja ne sytyttivät ruohikon palamaan niin, että heidän jalkansa olivat vaarassa kärventyä parin sekunnin kuluessa. Joukko lähti juoksuun kohti omia linjojaan. Toinen räjähdys tapahtui aivan heidän edessään ja Harrison juoksi pari askelta taaksepäin, mutta rohkaistui sitten ja lähti takaisin oikeaan suuntaan. Räjähdyksiä tapahtui nyt kaikkialla heidän ympärillään ja liekit löivät jokaisessa räjähdyksessä ainakin kahdenkymmenen jalan korkeuteen. Harrison ei kerta kaikkiaan tajunnut mitä oli tekeillä. Jos joku olisi sanonut hänelle helvetin yrittävän murtautua maan pinnalle hän ei olisi kyseenalaistanut väitettä.