Vaarallinen matka halki punaisen maan toi jääkärit Suomeen – HS kertoo ensimmäistä kertaa laivanvarustaja Lars Krogiuksen tarinan, jota ilman Suomen sisällissota olisi voinut päättyä toisin
Jääkäreillä oli ratkaiseva merkitys valkoisten voitossa. Heidän maihinnousustaan Vaasaan on kulunut sata vuotta.
Tilaajille
 Jääkärit saapuivat Vaasaan höyrylaiva Arcturuksella. Etualalla seisova viiksekäs mies on mahdollisesti laivan kapteeni.
Jääkärit saapuivat Vaasaan höyrylaiva Arcturuksella. Etualalla seisova viiksekäs mies on mahdollisesti laivan kapteeni. (KUVA: ERKKI RÄIKKÖNEN / MUSEOVIRASTO)
Kira Gronow HS
Julkaistu: 25.2. 2:00 , Päivitetty: 25.2. 6:12

HEI, minulla olisi juttuaihe, joka voisi kiinnostaa teitä.

Näillä sanoilla helsinkiläinen ekonomi Edvard Krogius, 47, aloitti puhelunsa. Hän soitti Helsingin Sanomien toimitukseen ja halusi kertoa isoisoisänsä tarinan.

Kävi ilmi, ettei isovaari ollut kuka tahansa mies. Hänellä oli merkittävä rooli Suomen sisällissodassa.

Lars Krogius oli menestyvä laivanvarustaja, vuonna 1883 perustetun Suomen Höyrylaiva Oy:n toimitusjohtaja. Hän oli mukana myös jääkäriliikkeessä, joka syntyi sortovuosien lopulla ajamaan Suomen itsenäisyyttä Venäjästä. Parituhatta nuorta vapaaehtoista oli värvätty salaa ja lähetetty sotilaskoulutukseen Saksaan vuosina 1915–1917.

 Laivanvarustaja, kauppaneuvos Lars Karl Krogius.
Laivanvarustaja, kauppaneuvos Lars Karl Krogius. (KUVA: MUSEOVIRASTO)

Kun poliittinen tilanne Suomessa kiristyi vuonna 1917, jääkärit haluttiin pikaisesti kotimaahan. Yksi komennusjoukko saapuikin jo syksyllä 1917 saksalaisten sukellusveneellä.

Mutta miten loput jääkärit saataisiin tänne keskellä kylmintä talvea, kun meri oli paksussa jäässä ja maa luisumassa kaaokseen?

Apuun tuli laivanvarustaja Krogius. Hän lupasi hallitukselle hoitavansa jääkärit Suomeen Latviasta, jonne heidät oli lähetetty Saksasta.

Hankkeen onnistumiseksi Krogiuksen piti ensin päästä salaa Helsingistä Tukholmaan, missä hänen höyrylaivansa S/S Arcturus odotti. Helpommin sanottu kuin tehty.

POJANPOJANPOIKA Krogius tuo toimitukseen kasan suvun vanhoja papereita. Hän arvelee, ettei niitä ole ollut aikaisemmin julkisuudessa esillä.

 Lars Krogius kirjoitti lähipiirilleen matkakertomuksen heti sisällissodan päätyttyä.
Lars Krogius kirjoitti lähipiirilleen matkakertomuksen heti sisällissodan päätyttyä.
Erään muovitaskun välistä löytyy kellastunut vihkonen vuodelta 1919. Vihko on laivan­varustaja Krogiuksen kirjoittama kymmen­sivuinen matkakertomus. Sen hän kirjoitti lähipiirilleen pian sisällissodan päätyttyä. Ruotsinkielinen teksti on kirjoitettu voittajan äänellä. Se tarjoaa myös kiinnostavan ajankuvan luokkayhteiskunnasta: herrat ovat herroja, punaiset bandiitteja.

Tarinan otsikko kuuluu suomeksi suurin piirtein näin: Matka Ruotsiin kapinan syttyessä. Vaarallinen ja seikkailuja täynnä oleva matka.

 Arcturus oli rakennettu vuonna 1899, ja se romutettiin vuonna 1957.
Arcturus oli rakennettu vuonna 1899, ja se romutettiin vuonna 1957. (KUVA: KURT ILLIMINSKY / SUOMEN MERIMUSEO)

Laivanvarustaja Lars Krogius oli vuoden 1918 alussa 57-vuotias. Sukuyhtiöstä oli kasvanut Suomen suurin laivanvarustamo, ja Krogiuksella oli hyvät suhteet silmäätekeviin.

Krogius sopi hallituksen eli senaatin kanssa, että hän luovuttaa jääkärien kuljetukseen kaksi yhtiönsä alusta, Arcturuksen ja Castorin. Yhtiön kolmen rahtilaivan – Virgon, Miran ja Poseidonin – oli määrä kuljettaa aseita Danzigista Suomeen.

Krogius tarvittiin johtamaan hanketta Tukholmasta. Hänen oli matkustettava kiireellisesti Ruotsiin.

Matkan piti alkaa 5. helmikuuta. Maassa alkoi kuitenkin olla sekasortoista, ja Krogius päätti aikaistaa lähtöään. Silti hän lähti liian myöhään: matkapäivänä, maanantaina 28. tammikuuta, punaiset olivat jo ottaneet Helsingin haltuunsa.

Punakaartilaiset olivat myös rautatieasemalla, ja siellä tarkastettiin passit. Krogius tiesi, että omalla nimellään hän ei pääsisi junaan.

Hyvät neuvot olivat nyt kalliit, hän kirjoittaa matkakertomuksessaan. Sitten hänellä välähti.

Krogius oli Espanjan kunniakon­suli. Hän pyysi ystäväänsä hakemaan punaiselta esikunnalta passin Espanjan suurlähettiläälle ja tämän vaimolle – Krogiusten valokuvilla. Se onnistuikin yllättäen parissa tunnissa.

KROGIUS ja Sigrid-vaimo lähtivät kotoaan Vuorimiehenkadulta sivukatuja pitkin kohti asemaa. He tiesivät, että iltakuuden postijuna oli viimeinen mahdollisuus päästä pohjoiseen.

Vaimon Krogius otti mukaansa ilmeisesti siksi, että herättäisi vähemmän epäilyksiä. Tästä eteenpäin pariskunta puhui punaisten hämäämiseksi vain ranskaa ja englantia.

Asemalla oli sadoittain punakaartilaisia, mutta junaan nouseminen kävi melko helposti. Kello kuudelta ei ollut kuitenkaan merkkiäkään siitä, että juna lähtisi.

Puoli yhdeksältä illalla olin jo päättänyt luovuttaa, kun juna lopulta lähti liikkeelle. Matka kulki esteettä Riihimäelle, jossa punaiset olivat jo ottaneet vallan. He pohtivat epävarmoina, antaisivatko junan kulkea vai eivät, Krogius kuvailee.

Taas odoteltiin. Lopulta juna pääsi lähtemään ja saapui Tampereelle puoli kolmelta yöllä.

Siellä Krogius kuuli myötämieliseltä konduktööriltä, että kenraali Mannerheimin mukaan kaikki pohjoiseen suuntaavat junat olivat räjäytysvaarassa.

Krogius päätti ottaa riskin ja sähköttää Mannerheimille konduktöörin ja asematarkastajan avustuksella. Nämä lupasivat pitää asian virkasalaisuutena. Krogius pyysi lupaa jatkaa matkaa sekä tarvittavaa suojelua itselleen. Vastausta ei kuulunut.

Puoli viideltä aamulla konduktööri ilmoitti saaneensa sähkösanoman, jonka mukaan Kolhon silta oli räjäytetty ja yhteydet pohjoiseen olivat poikki. Vaikutti myös siltä, että punaiset olivat tavalla tai toisella saaneet vihiä, että jotain tärkeää oli tekeillä. He olivat ottaneet koko Tampereen aseman haltuunsa.

Mannerheimiltä ei kuulunut vastausta, ja arvelin, että sähkösanomani oli lähtenyt vain osittain eteenpäin. Samaan aikaan konduktööri varoitti allekirjoittanutta menemästä ulos asemalle, se olisi vaarallista.

Punaiset olivat kuitenkin huomanneet Krogiuksen. Hänen oli pakko poistua vaunusta ja yrittää selvittää tilanne. Punakaarti piiritti hänet laiturilla. He näyttivät selvästi haluavan käydä kimppuuni. Konduktööri kehotti minua palaamaan vaunuun.

Niin Krogius teki ja jäi taas peloissaan odottamaan.

Tarinasta välittyy, että pahinta kaikessa oli epätietoisuus. Mitä jos he jäävät kiinni? Mitä punakaartilaiset tekevät heille? Krogius olisi voitu ampua, jos hänen matkansa todellinen syy olisi paljastunut.

MATKA jatkui toisella junalla kohti Poria. Krogiusten seuraan liittyi eräs ruotsalainen herra, kaksi nuorta tanskalaista sekä muuan luutnantti Poppius, joka oli matkalla valkoisten rintamalle mutta oli pukeutunut venäläisen upseerin univormuun. Seurue päätti pysytellä yhdessä.

Porissa kävi selväksi, että Mäntyluodosta matkaa ei voinut jatkaa meriteitse. Ainoa mahdollisuus oli kulkea rannikkoa pitkin kohti Kristiinankaupunkia.

Onnistuimme saamaan kolme maalaista kuljettamaan meidät seuraavana päivänä hevosillaan ja reellä maantietä pitkin Kristiinankaupunkiin varsin korkeaan hintaan 600 markkaa per hevonen. – – Yhtäkkiä meidät pysäytti 40-päinen punaisten bandiittien joukko, joka oli aseistautunut päästä hampaisiin. – – Neuvotteluja käytiin yli puoli tuntia. Uhkailujen jälkeen bandiitit vaativat, että kaikki muut matkatavarat annetaan heille paitsi minun – suurlähettilään asemaa kunnioitettiin. Oli omituinen tilanne, kun ymmärsimme jokaisen sanan, jonka bandiitit keskenään vaihtoivat, mutta minä ja vaimoni esitimme, ettemme ymmärrä sanaakaan.

Yöksi pysähdyttiin kestikievariin. Seurue nukkui samassa huoneessa lattialla, minkä Krogius erikseen mainitsee. Siihen hän tuskin oli tottunut kotioloissa.

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Lapväärttiä. Kristiinankaupungin suunnasta kantautui ammustenvaihdon ja jopa tykin ääniä.

Mutta pian kuultiin, että venäläiset ja punaiset oli lyöty. Reitti Kristiinankaupunkiin oli vapaa. Krogius sai myös puhelinyhteyden Mannerheimiin, joka järjesti ylimääräisen junan hakemaan seurueen. Juna saapui Tiukan asemalle, ja siihen nousi pian myös joukko suojeluskuntalaisia. Tunnelma oli innostunut.

Juna jatkoi Seinäjoelle. Siellä Krogius puhui pitkän puhelun Mannerheimin kanssa. Keskusteltiin jääkäreiden kuljetuksesta, vaikeasta jäätilanteesta ja satamien mahdollisesta miinoituksesta. Krogius sai vapaat kädet ohjata laivat paikoista, jotka vaikuttivat turvallisimmilta.

MATKA jatkui pohjoiseen. Pysähdyttiin Kannuksen asemalla, jossa kokoontui suuri joukko vapaaehtoisia valkokaartilaisia. Innostus oli suurta. Laulettiin isänmaallisia lauluja, pidettiin puheita, Krogius kuvailee. Kuulimme huhun, että ruotsalaiset joukot olivat menneet rajan yli Tornioon. Se kohotti valkoisten vapaaehtoisten mielialaa.

Ouluun asti ei kuitenkaan uskallettu jatkaa, vaan päätettiin jäädä Ruukkiin. Seurue nukkui junassa.

Aamulla jatkettiin Raaheen, jonne jäätiin odottamaan.

Lauantaina saimme masentavan viestin Oulusta: punaiset joukot olivat hyökänneet kaupungintaloon, jossa valkoiset olivat. Kuudelta illalla Oulun puhelinkeskuksesta kuului huutoa, että henkilökunnan pitää heittäytyä lattialle kovan ammuskelun takia. Pohjoisessa näkyi taivaalla tulenlieskoja.

Kun Oulun punaiset lopulta antautuivat, Krogiuksen seurue lähti Ouluun junalla. Oli jo maanantai 4. helmikuuta.

Tiistaina seurueelle järjestettiin kuljetus Oulusta pohjoiseen. Nyt Krogius kuitenkin huolestui. Huhut kiersivät, että punaiset olivat lähellä. Lopulta Krogius päätteli, että levottomuudet eivät olleet yltäneet vielä Haukiputaalle asti.

Krogiukset matkustivat Haukiputaalle junavaunulla, jota veti yksinäinen veturi. Hyvän matkaa edellä kulki tunnusteluveturi, jonka kyydissä oli neljä aseistettua suojeluskuntalaista. Junarataa oli paikoin rikottu, mutta vauriot saatiin korjattua.

Saavuimme Haukiputaalle kolmen aikaan. Siellä nimismies kertoi, ettei matkaa ollut suositeltavaa jatkaa eteenpäin ilman moninkertaista vahtijoukkoa. Näissä olosuhteissa päätimme jatkaa matkaa jäätä pitkin.

KROGIUS päätyi siis ottamaan uhkarohkean riskin: lähtemään hevosreellä jään yli Haukiputaalta Ruotsiin. Hevosia ja rekiä löydettiin yhteensä neljä, ja hinnaksi sovittiin 2 000 markkaa hevoselta. Matkaan lähdettiin illalla. Tietä näyttämään saatiin Sund-niminen luotsi, joka matkasi kärjessä kompassin kanssa.

Matka kulki hitaasti, tuuli oli pureva. Krogiusta huolestutti se, että luotsi ja ajurit tuntuivat vetävän kurssia koko ajan etelämmäs.

Ymmärsin myöhemmin, että se johtui siitä, että he pelkäsivät joutuvansa liian lähelle rannikkoa, jossa liikkui punakaartilaisia. – – Siellä täällä näkyi tulia, jotka olivat merkkejä siitä.

Yhdeksän maissa illalla tapahtui jotain kohtalokasta. Krogius istui reessä puolimakuulla takin turkiskaulus pystyssä, kun hän kuuli edessä olevan reen ajurin huutavan. Tajusin heti tilanteen, hän kirjoittaa.

Kaksi jälkimmäistä rekeä, joista toisessa Krogiukset olivat, olivat erkaantuneet kahdesta edellä kulkevasta reestä – siis myös reestä, jossa luotsi Sund oli kompassin kanssa. He olivat eksyneet pimeässä.

Yritimme huutaa, tuloksetta. Sitten ammuimme kolme laukausta. Silläkään ei ollut mitään vaikutusta.

Reessä iski paniikki. Pitikö matkaa jatkaa ilman kompassia ja ajurin kanssa, joka ei ollut koskaan kulkenut reittiä aikaisemmin?

Viimeisenä oljenkortena sytytimme soihdun, Krogius kirjoittaa.

Signaaliin vastattiin pimeydessä. Suuri helpotus. Kävi ilmi, että edellä kulkevat ajurit matkustajineen olivat nukahtaneet ja siksi ajaneet harhaan!

 Lars Krogiuksen ja hänen vaimonsa Sigridin matka Helsingistä Haaparantaan.
Lars Krogiuksen ja hänen vaimonsa Sigridin matka Helsingistä Haaparantaan.

SEURUE levähti yöllä pienessä autiossa kalastajamökissä. Kolmen jälkeen matka jatkui pimeässä. Tuuli oli voimistunut. Vastaan tuli ahtojäätä, ja matkanteosta tuli yhä vaikeampaa.

Aamun sarastaessa helpotti. Kaukaisuudessa näkyivät jo Tornion ja Haaparannan kirkontornit. Ajurit eivät kuitenkaan uskaltaneet ajaa lähelle Suomen rannikkoa. Tällä tavoin koukkasimme ainakin 30 km ylimääräistä, Krogius laski.

Kahdelta iltapäivällä väsynyt saattue nousi lopulta maihin Ruotsin puolelle, melkein vuorokauden kestäneen rekimatkan jälkeen.

Aseistettu rannikkovartiosto otti meidät ystävällisesti ja kohteliaasti vastaan. – – Kaikki olivat äärimmäisen hämmästyneitä matkastamme. Tunne siitä, että olimme turvassa ja määränpää oli jo niin paljon lähempänä, oli sanoinkuvaamattoman mieltä ylentävä, Krogius päättää kertomuksensa.

Haaparannasta Krogiukset lähtivät Tukholmaan. Jo ennen heidän sinne saapumistaan olivat Virgo, Mira ja Poseidon saaneet Krogiukselta käskyn lähteä Danzigiin. Pian Arcturus ja Castor lähtivät Latviaan.

Lars Krogius oli Tukholmassa lennättimen avulla yhteydessä laivojen kapteeneihin.

Arcturukselle jännittävät hetket olivat vasta käsillä, sillä sen piti ensin selviytyä Latviaan miinoitetun Itämeren halki.

Liepājassa jääkäreiden pääjoukko nousi Arcturukseen 14. helmikuuta. Jääkärit olivat odottaneet laivaa pitkään ja hartaasti.

 Jääkäreitä kuljettanut Arcturus sai loppumatkasta apua jäänmurtaja Sammolta, joka oli kaapattu venäläisiltä. Arcturuksen kannelta seurattiin Sammon työtä.
Jääkäreitä kuljettanut Arcturus sai loppumatkasta apua jäänmurtaja Sammolta, joka oli kaapattu venäläisiltä. Arcturuksen kannelta seurattiin Sammon työtä. (KUVA: SOTAMUSEO)

Jääkäreiden kotiinpaluu pidettiin edelleen tiukasti salassa. Koska matka ei saanut paljastua sotilaskuljetukseksi, miehillä oli yllään siviilivaatteet – osalla paksusta paperista tehdyt takit. Jääkäriluutnantti, myöhemmin kenraaliksi ylennyt Väinö Valve muisteli sittemmin, että hänen paperitakistaan repesi hiha jo laivan kannella.

Normaalisti Arcturuksessa oli tilaa 265 matkustajalle, nutta nyt siihen ahdettiin 854 jääkäriä. Miehet makasivat kuka missäkin, käytävillä ja lastiruumassa. Arcturuksen perässä kulki hiililastissa ollut Castor, johon saatiin mahtumaan vielä 96 jääkäriä.

 Jääkärit pelasivat Arcturuksen kannella krokettia helmikuussa 1918.
Jääkärit pelasivat Arcturuksen kannella krokettia helmikuussa 1918. (KUVA: ERKKI RÄIKKÖNEN / MUSEOVIRASTO)

ILLANSUUSSA 25. helmikuuta 1918 jääkärit saapuivat Vaskiluodon satamaan Vaasaan. Se oli nyt valkoisen Suomen pääkaupunki. Kansaa oli vastassa jo jäällä, ja kaupunki oli juhlaliputettu.

 Jäänmurtaja Sampo ja höyrylaiva Arcturus lähestyivät Vaskiluodon satamaa Vaasan edustalla.
Jäänmurtaja Sampo ja höyrylaiva Arcturus lähestyivät Vaskiluodon satamaa Vaasan edustalla.

Mannerheim kertoi myöhemmin laskeneensa päiviä ja melkein tunteja odottaessaan Suomen Höyrylaiva Oy:n viirien tulevan näköpiiriin.

Seuraavana päivänä Mannerheim otti vastaan jääkäripataljoonan paraatin Vaasan torilla. Porilaisten marssi soi.

Katsojilla oli kyyneleet silmissä ja kurkussa pala, kun pojat kulkivat ohitse. Vihertävät univormutakit, hyvä ryhti, säänpuremat kasvot. Se oli kuin tuulahdus Vänrikki Stoolista vuodelta 1808, kuvasi eräs silmin­näkijä myöhemmin.

Sitten jääkärit lähetettiin rintamalle.

Video kertoo, keitä jääkärit olivat ja mikä oli heidän merkityksensä sisällissodalle.

NÄIN BERTIL HEINRICHS JA 949 MUUTA JÄÄKÄRIÄ SAAPUIVAT SUOMEEN



LARS KROGIUS palasi kotiinsa Helsinkiin.

Suvussa hänestä on aina puhuttu paljon, pojanpojanpoika Edvard kertoo. Isoisoisän jännittävä matka sisällissodan aikana on kiehtonut häntä vuosia.

”Sehän oli huippusalainen kuvio, täysin undercover-juttu. Venäläiset ja punaiset eivät saaneet tietää siitä. Lars laittoi itsensä ja yhtiönsä likoon Suomen vapauden puolesta”, Krogius henkäisee innostuneena.

Lars Krogius kuoli vuonna 1935. Kaksi vuotta aiemmin hän vietti varustamonsa 50-vuotisjuhlia Seurahuoneella. Paikalla oli peräti neljä presidenttiä ja Mannerheim.

Puheissa kiiteltiin Krogiuksen panosta sodassa. Kiitosta sai myös Arcturus-laiva, jonka vaiheet olivat myöhemminkin jännittävät. Alun perin höyrylaiva liikennöi Etelä-Suomesta Englannin Hulliin, josta moni matkustaja jatkoi matkaansa siirtolaiseksi Amerikkaan.

Jatkosodan aikana Arcturus vei sotalapsia Turusta Tukholmaan, ja vuonna 1948 se kuljetti valtaosan Suomen olympiajoukkueesta Lontoon olympialaisiin.

Laiva romutettiin vuonna 1957.

Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö eli Finska Ångfartygs Aktiebolaget puolestaan muutti myöhemmin nimensä Effoaksi. Sittemmin laivayhtiö tunnettiin Silja Linena, josta puolestaan tuli yrityskauppojen jälkeen Tallink Silja.

Krogiuksen suku vetäytyi yhtiöstä pois 1970-luvulla, neljän sukupolven jälkeen. ”Enää emme ole millään tavalla mukana laivanvarustusbisneksessä”, Krogius kuittaa.

Mutta kun Krogius matkustaa laivalla Ruotsiin, hän ajattelee sukunsa menneisyyttä. Ja seuraavaksi hän aikoo käydä kävelemässä Helsingin Kalasatamassa, jonne on nimetty Arcturuksenkatu.