--alku--
Oli tavallinen päivä Hakurein pyhäköllä. Tai, ei nyt aivan tavallinen. Jostain syystä Reimu näki vieressään istuvan Marisan tavallisen pään sijaan kalan. Itse asiassa kalapäinen Marisa ei ollut ainut kummastus, joka hänen ympärillään näkyi. Pyhäkölle johtava portti oli kasvanut kymmenkertaiseksi, eivätkä nuo murusia syövät pikkulinnutkaan olleet varpusia vaan siivekkäitä sammakoita. Hetken ihmeteltyään asia valkeni Reimulle. Tämähän olikin vain unta, hassun hauskaa abstraktia unta. Nyt hän heräisi uuteen aamuun kuten yleensä, kun tajuaa uneksivansa. Hetken kuluttua Reimu kuitenkin tajusi, ettei ollut vieläkään herännyt sängystään.

”Mitä tapahtuu? Olenko hereillä jo? Ei – eihän Marisalla oikeasti voi kalapäätä olla", Reimu sopersi yrittäessään saada selkoa tilanteestaan. Reimu yritti ravistella kalapäistä Marisaa, joka vain istui paikoillaan, eikä havaihtunut ravistuksiin. Nyt temppelineito oli jo paniikissa. Tämä saattoikin olla kettujen tai supikoirien ansa, sillä nehän pystyivät muuttamaan muotoaan.
”Eivät ne kyllä näin huonoa muodonmuutosta ikinä tekisi”, totesi Reimu, joka tunsi molemmat olennot tarkoin. Reimu kävi päässään läpi jokaisen mahdollisen uhkakuvan selitykseksi olotilastaan. Järkeensä luottaen hän kuitenkin totesi, ettei yksikään tuntemansa henkilö tai olio olisi niin hölmö käydäkseen koko maan tasapainoa ylläpitävän kimppuun. Se aiheuttaisi aivan liian suuren hämmingin ja johtaisi rangaistukseen tekijän osalta.

Lopulta Reimu istui takaisin kuistille suhteellisen rauhoittuneena. Hän päätti odottaa unen loppumista. Kyllä hän heräisi ennen pitkää. Ei kukaan tällaista olotilaa kehtaisi aiheuttaa.
”Ei sinun tarvitse tätä olotilaa peljätä”, kuului äkillinen ääni. Reimun kääntyessä äänen suuntaan oli kalapää-Marisa hävinnyt, ja sen tilalla istui suippokorvainen neito.
”Minulla on Doremylta täysi lupa ottaa unesi haltuun täksi yöksi”, selitti neito lupsakasti.
”Se kirottu baku”, mutisi Reimu. Varmaan tälläkin hetkellä se unidemoni kikattelee jossain yläpuolella näkemäänsä, ajatteli hän. Neito ponkaisi pystyyn.
”Aivan, unohdin kokonaan esitellä itseni!” hihkaisi neito ja niiasi.
”Nimeni on Kekko, olen unihaltia kaukaisesta maasta, ja Doremy Sweeten hyvä ystävä”, esitteli haltia itsensä, ”Ja olen tullut luoksesi tehdäkseni sinusta entistä rikkaamman!”

Tämän kuullessaan Reimu menetti malttinsa. Taas joku uusi nyyppä, joka kuvitteli voivansa juksata häntä, hän ajatteli. Reimu tarrasi kiinni haltian rinnuksista.
”Kuule, minulla ei ole aikomustakaan langeta juksutuksiisi!” kivahti Reimu. Haltia hätkähti, mutta sai lopulta sanansa kasaan.
”E-ei tämä ole huiputusta! Enhän minä edes voisi ihmisiä huiputtaa!” se puolustautui, ”Nimittäin me unihaltiat ilmestymme vain tietyille ihmisille ja kerromme heille suurten aarteiden olopaikat!”
Sana aarre sai köyhän temppelineidon empimään ja irrotti otteensa. Ei hän edelleenkään luottanut haltiaan, mutta selitys oli suhteellisen vakuuttava. Haltiasta lähtenyt aura ei paljoa pahoja ajatuksia heijastanut.
”Hyvä on, kerrohan sitten missä tämä ’aarre’ on”, Reimu käski, ”tai pahoinpitelen sen sinusta ulos.”
Kekko kuitenkin pinkaisi juoksuun metsää kohti.
”Hei odota, en tarkoittanut sitä!” huusi Reimu juostessaan haltian perään, vaikka oli tarkoittanut sitä.

Risut ja männynkävyt väistyivät haltian ja temppelineidon kilpajuoksun tieltä. Aina Reimun tuntiessa hänen saavuttavansa haltian, se kuin taikuudella pääsi aina luikahtamaan kauemmas. Metsän katosta pilkkivä valo kasvoi joka askeleella. Lopulta valo sokaisi Reimun täysin, mutta hän jaksoi juoksua silmät kiinni. Lopulta Reimun avatessa silmänsä, hän huomasi seisovansa Sanzu-joen varrella, joka erottaisi kuolleiden ja elävien maailmat toisistaan. Kekko käveli joen keskellä ja kääntyi rannalle päin odottamaan. Hän asteli sen pinnalla kuin se olisi ollut kiinteää maata. Reimu empi seuraamista. Oikeassa elämässä kaikki paitsi lautturin vene uppoisi sysimustaan jokeen.
”Ei tarvitse pelkää! Kyllä se Kiesuskin vetten päällä loikki vaivatta!” kutsui Kekko. Jostain syystä Reimu luotti häneen, vaikka henkiin ei tulisi koskaan luottaa, ne kun olivat valehtelevaista sorttia. Toisaalta vaikka hän uppoaisi, niin ainakin tämä pirun uni varmaan loppuisi. Reimu ei kuitenkaan uponnut. Varovaisin askelin hän lähestyi kalapäätä, joka ei enää paennut.
”Nonni, nyt voimmekin päästä itse asiaan”, sanoi Kekko, ”seuraa perässä.”
Haltia johdatti hengästyneen Reimun vastavirtaa kohti joen yläjuoksulle.

Haltia piteli kädessään pientä öljylamppua, joka tuli tarpeeseen. Valomaailma synkkeni jatkuvasti heidän kulkiessaan ylävirtaa kohden, kunnes he saapuivat luolamaisen muodostuman suulle, josta joki virtasi.
”Vielä vähän matkaa”, hoputti Kekko. Virta pieneni heidän edetessään luolaan syvemmälle, kunnes se oli vain pieni puro. Sitten he saapuivat virran alkulähteelle. Se oli pieni lammikko vedensolinan täyttämässä kammiossa. Veden solina kaikui pienessä kammiossa. Lähteestä lähti pieniä puroja jokaiseen ilmansuuntaan. Reimu ihmetteli perin vaatimatonta alkua niin suurelle ja merkittävälle joelle.
”Tuolla!” hihkaisi Kekko, ”Tuolta löytyy sinut rikkaaksi tekevä aarre!”
Haltia osoitti yhtä länteen lähteväistä puroista. Reimu katsoi hiukan pettyneenä, kun matka aarretta ei näkynyt missään.
”Hei, sanoin vain kertovani aarteen olinpaikan”, Kekko selitteli nähdessään temppelineidon harmistuneen ilmeen, ”mutta annan sinulle tiedon, kuinka sen saat virran alajuoksulta! Katsos, tuolla virran alapäässä löytyy erään pohjoisen kansan tuonpuoleinen. Sen hallitsijan voittamalla saat aarteen itsellesi! Eli helpommin sanottu kuin tehty, eikun siis tehty kuin sanottu!”
Reimu tunsi olonsa vähän epävarmaksi haltian selityksistä ja oli kysymässä lisätietoja, kun haltia avasi suunsa:
”Olisi kiva jatkaa pidemmälle, mutta valitettavasti aikamme on lopussa! Hyvää aarteenmetsästystä!” totesi haltia. Reimu tunsi äkillisen puskun ja liukastui onkaloon, jonne puro virtasi. Reimu näki vilaukselta Kekon muikean virnistyksen, ennen kaiken muuttumista pimeäksi Reimun upotessa synkkään jokeen.
--loppu--