”Huhuu!” Marisa huusi pimeyteen mutta vain kaiku vastasi hänen huhuiluunsa.
”Lopeta tuo. Vedät vielä jonkun kostonhimoisen räyhähengen huomion meihin”, Reimu torui. Viimeinenkin auringon säde oli jo aikoja sitten kadonnut kaksikon matkattua yhä syvemmälle luolaan. Virta oli painunut maan alle, ja kaksikko joutui suunnistamaan eteenpäin jatkuvaa tunnelia. Ainoa valonlähde heillä oli Marisan heikkoa taianomaista valoa säkeilevä mini-hakkero. Loputtomalta tuntuneen kävelyn jälkeen he olivat täysin uupuneita, joten he istahtivat lepäämään.
”Olemme kulkeneet varmaan jo tunteja. Jospa kaikki olikin vain sen hengen kepposia?” Reimu valitti, ”Ja jos oli, niin pyhäkköni kautta vannon käyväni pieksemässä koko unimaailman kansan.”
Marisa huoahti. Sitten hän yllättäen suoristi itsensä ja peitti Reimun jäkättävän suun.
”Kuuntele!” hän hyssytteli. Ollessaan hiirenhiljaa he alkoivat kuulla vaivaista ääntä – virtaavan veden lorinaa. Kaksikko riemastui äänestä niin, että he ponkaisivat pystyyn ja jatkoivat äänen suuntaan. Heidän jatkaessaan eteenpäin virtaavan veden ääni voimistui kunnes he seisoivat sen lähteen edessä. Se oli Sanzu-joen lähde.
Joen lähde oli suunnilleen samanlainen kuin he olivat sen unessaan nähneet. Vesilähde pulppusi keskellä suurehkoa kammiota, josta useat purot luikertelivat käärmeen lailla kohti sitä reunustaviin onkaloihin. Reimu huokaisi helpotuksesta. He eivät siis loputtomasti joutuisi harhailemaan luolastossa. Ensimmäinen etappi oli siis saavutettu. Samalla hän kuitenkin muisti yhden matkalle tärkeän asian.
”Marisa”, Reimu kääntyi huolestuneena toveriaan kohti, ”muistatko mihin onkaloon Kekko sinut johdatti?”
Ihmisillä on yleensä tapa unohtaa uniensa yksityiskohtia.
”Odotas, pitää hiukan muistella”, Marisa vastasi kuin olisi odottanut kysymystä. Hän alkoi kaivella kassiaan ja käski Reimua tutkia kammiota molempien muistien virkistämiseksi. Reimu kohautti olkiaan ja teki työtä käskettyä. Kaikki onkalot kuitenkin näyttivät hänestä samoilta. Reimu luovutti ja kääntyi Marisaa päin. Tämä kuitenkin vain tuijotti jostain syystä pientä rasiaa.
”Mitä sinä teet?” kysyi närkästynyt Reimu.
”Muistelen vain untani”, Marisa hätkähti ja sulki rasian, ”ja nyt sen muistankin!”
Marisa otti Reimua kädestä kiinni ja käveli tämä mukanaan lähteen ympäri kolmesti vastapäivään kiertäen. Kolmannen kerran jälkeen hän lausui jotain siansaksaa, ja hyppäsi Reimu mukana lähteen yli.
”No, oletko jo saanut tästä leikistä tarpeeksi?” Reimu ketkuili.
”Tietty, lähdemme nyt kävelemään samaa tunnelia pitkin, mistä tulimmekin”, Marisa vastasi.
”Aha, eli unohdit siis sittenkin suunnan. Ei se ole mikään häpeä myöntää muistin takkuilevan välillä”, Reimu jatkoi ja alkoi kärttyisän oloisena kävelemään kohti uloskäyntiä.
”No sittenpähän näet”, myhäili Marisa ja seurasi Reimua. Koko paluumatkan ajan Reimu kirosi Kekkoa demoniksi ja toivoi Komachin olevan vielä lähistöllä. Paljon tulomatkaa vähemmältä tuntuneen matkan jälkeen he viimein näkivät jälleen luonnonvaloa ja enempää ajattelematta he astuivat ulos luolasta.