Sata vuotta sitten säveltäjä Toivo Kuula sai luodin päähänsä, eikä tappaja koskaan selvinnyt – Pari viikkoa sitten Kuulan tyttärenpoika sai puhelun, joka oli pudottaa hänet sängystä
Toivo Kuula kuoli toukokuussa 1918 ryyppyillan päätteeksi epäselvissä olosuhteissa. Nyt surmatun ja surmaajaksi epäillyn lapsenlapset tapasivat ja alkoivat puhua isoisistään.
Tilaajille
Toivo Kuulaa ammuttiin vappuyönä 1918, mutta hän kuoli vasta 18. toukokuuta. Vaimo Alma sairaalavuoteen vierellä Viipurissa.
Toivo Kuulaa ammuttiin vappuyönä 1918, mutta hän kuoli vasta 18. toukokuuta. Vaimo Alma sairaalavuoteen vierellä Viipurissa. (KUVA: LAPPEENRANNAN MUSEOT)
Esa Lilja HS
Julkaistu: 22.4. 2:00 , Päivitetty: 22.4. 9:52

PUUPENKEILLÄ ravintolan pöydän ääressä istuu kaksi hieman hämmentyneen oloista miestä. He eivät tunne toisiaan. Kättä on paiskattu vasta puolisen tuntia sitten, ja eteen on saatu oluet.

Minkäänlaista riitaa miesten välillä ei ole, mutta silti asetelma on jännittynyt. Tapaamisen aihe tulee molemmilla iholle.

Pöydän vasemmalla puolella istuu 65-vuotias Juhani Heikka, eläkkeellä oleva opettaja Jämsänkoskelta.

Vastapäätä istuu Markku Marttinen, 63-vuotias helsinkiläinen hydrobiologi.

Miehet on saattanut yhteen yksi Suomen tunnetuimmista selvittämättömistä veriteoista, säveltäjä Toivo Kuulan kuolema toukokuussa 1918.

Toivo Kuula oli Markku Marttisen isoisä. Juhani Heikan isoisä puolestaan oli jääkäriluutnantti Pietari ”Pekka” Heikka, joka oli yksi Toivo Kuulan surmaajaksi epäillyistä miehistä.

Sekavissa oloissa tapahtunut surmatyö on sata vuotta vanha, mutta se nostaa yhä tunteita pintaan.

Mitä toukokuussa 1918 oikein tapahtui? Tässä vaiheessa on syytä kerrata molempien isoisien tarinat.

Juhani Heikka (vas.) on jääkäri Pekka Heikan pojanpoika. Markku Marttinen puolestaan on säveltäjä Toivo Kuulan tyttärenpoika. He tapasivat Helsingissä sata vuotta Toivo Kuulan kuoleman jälkeen.
Juhani Heikka (vas.) on jääkäri Pekka Heikan pojanpoika. Markku Marttinen puolestaan on säveltäjä Toivo Kuulan tyttärenpoika. He tapasivat Helsingissä sata vuotta Toivo Kuulan kuoleman jälkeen. (KUVA: MARKUS JOKELA / HS)

TOIVO Kuula syntyi vuonna 1883 Alavudella, Etelä-Pohjanmaalla. Pojan musiikilliset lahjat havaittiin jo pienenä, ja Toivo halusi säveltäjäksi. 1900-luvun alussa, vain 25-vuotiaana, hänestä oli tullut nousevan suomalaiskansallisen kulttuurin suuri nimi. Hän ammensi musiikkiinsa voimaa kansanlauluista ja suomalaisesta luonnosta. Sävellystyyli oli kansallisromanttinen. Kuula oli vahvasti suomenmielinen ja kiivasluontoinen. Venäläistä sortovaltaa hän vihasi, samoin ruotsin kieltä.

Jääkäri Pekka Heikka syntyi maanviljelijäperheeseen Alatorniolla vuonna 1896, kävi kansakoulun ja lähti vain 19-vuotiaana Saksaan sotilaskoulutukseen. Hän taisteli jääkäreiden mukana ensimmäisessä maailmansodassa muun muassa Missejoella ja palasi Suomeen joulukuussa 1917.

Sitten syttyi Suomen sisällissota. Sodan aikana Toivo Kuula oli 34-vuotias Viipurin Musiikinystävien orkesterinjohtaja, joka pelkäsi joutuvansa punaisten käsiin. Pekka Heikka oli 22-vuotias jääkäriluutnantti ja valkoisen armeijan komppanianpäällikkö, joka osallistui Oulun ja Tampereen taisteluiden jälkeen punaisen Viipurin valtaukseen.

Jääkäreiden ja Toivo Kuulan tiet kohtasivat Viipurissa toukokuussa 1918. Sota oli silloin jo ratkennut. Toivo Kuulalle valkoisten saapuminen kaupunkiin oli juhlahetki.

VAPPUPÄIVÄNÄ Viipurissa pidettiin isot voitonjuhlat. Toivo ja hänen vaimonsa Alma Kuula osallistuivat paraatiin, jossa puhui valkoisen armeijan kenraali Mannerheim. Iltaa istuttiin ravintola Seurahuoneella.

Säveltäjä Toivo Kuula (1883–1918) kuoli sekavissa olosuhteissa Viipurissa sisällissodan päätyttyä.
Säveltäjä Toivo Kuula (1883–1918) kuoli sekavissa olosuhteissa Viipurissa sisällissodan päätyttyä. (KUVA: MUSEOVIRASTO)

Vaikka sota oli ohi, ihmiset olivat yhä kuin sotatilassa. Tunnelma oli rauhaton ja arvaamaton. Viina virtasi, ja sotilaat kantoivat aseita. Viipurin apteekit oli ryöstetty, ja Seurahuoneellekin oli kannettu 25 litran saavillinen pirtua.

Seurahuoneella nosteltiin maljoja voittajille. Kuulakin piti valkoisille ylistävän puheen, soitti pianoa ja laulatti säveltämäänsä Suojeluskuntalaisten marssia. Paikalla olleet jääkärit eivät siitä innostuneet, vaan pitivät Sibeliuksen Jääkärimarssia parempana.

Siinä oli jo riidan siemen.

Ryyppääminen jatkui, humalatila syveni, ja riidan aiheita löytyi lisää. Väiteltiin siitä, kuka oikeastaan ratkaisi sodan, valkoinen talonpoikais­armeija vaiko Saksassa koulutetut jääkärit. Juhlijoiden käytös muuttui sekavammaksi. Kun eräs ruotsalais­upseeri puhui äidinkieltään, Kuula kysyi häneltä kimpaantuneena: ”Mitäs siinä ruotsia mongerrat?” Jääkärit puolestaan haukkuivat Kuulaa bolševikiksi ja sanoivat tämän heilutelleen tahtipuikkoaan ryssille.

Kuula oli pienikokoinen mutta karismaattiseksi ja rohkeaksi kuvailtu mies. Säveltäjän ja sotilaiden kesken syntyi käsirysy.

Kuulaa lyötiin. Mutta hänellä oli pohjalaiseen tyyliin vyöllään puukko, jolla hän huitaisi kahta sotilasta. Terä osui erästä jääkäriä pään seudulle, ja haavasta vuoti verta.

Se, mitä sen jälkeen tapahtui, on epäselvää. Varmaa on kuitenkin se, että humalaiset jääkärit raivostuivat. Huudettiin, että Kuula on ammut­tava.

Säveltäjä hätääntyi ja pakeni. Hän pääsi ravintolan pihamaalle, jonne häntä todistajien mukaan seurasi useamman sotilaan joukko.

Myöhemmin epäilykset kohdistuivat kolmeen mieheen, jotka olivat Pekka Heikka, Oskar Pirinen ja Sven Fabritius. Todistajanlausuntojen perusteella Fabritiuksella oli illan aikana ollut Colt-merkkinen revolveri.

Pakoon yrittänyt Kuula kompastui, ja häntä potkaistiin. Epäselvää on, kuka veti liipaisimesta.

Luoti osui maahan kaatunutta Toivo Kuulaa päähän, ja säveltäjä loukkaantui vakavasti. Hänen sydämensä pysähtyi, mutta se käynnistettiin kamferiruiskeella. Sairaalassa Kuula tuli tajuihinsa, keskusteli vaimonsa Alman kanssa, eli useita päiviä vaihtelevassa tilassa ja kuoli vasta 18. toukokuuta 1918.

Vappupäivän murhenäytelmässä toistensa kimpussa eivät olleet punaiset ja valkoiset, vaan kiivasluontoiset, humalaiset nuoret miehet.

Surmasta ei koskaan tuomittu ketään. Suomi oli sotatilassa, ja tutkimukset käynnistyivät hitaasti, vasta yhdeksän kuukauden päästä.

Kuulustelujen perusteella pää­epäiltyjä oli kaksi: jääkärit Oskar Pirinen ja Pekka Heikka. Erikoinen sattuma oli se, että molemmat kuolivat ennen oikeudenkäyntiä. Pirinen pidätettiin viinavarkaudesta pian­ Kuulan kuoleman jälkeen. Hän yritti paeta, ja vartiomies ampui hänet.

Heikka hukkui purjehduksella Vaasan saaristossa kesällä 1921, vain muutama päivä ennen kuin häntä oli määrä syyttää oikeudessa Kuulan surmaamisesta. Ennen kuolemaansa Heikka oli ylennyt kapteeniksi, mennyt naimisiin ja saanut kaksi lasta. Nuori leski jäi yksin pienten poikien kanssa. Pojista vanhempi oli Juhani Heikan isä.

Marraskuussa 1921 tapauksen rikostutkinta lopetettiin.

HELSINKILÄISEN ravintolan pöydässä sadan vuoden takaisia tapahtumia käydään läpi rauhallisesti ja analyyttisesti.

Aloitteen tapaamisesta on tehnyt Juhani Heikka. Hän on kuullut isoisänsä tarinan jo lukioikäisenä. Historiasta kiinnostuneena Heikka on lukenut aiheesta runsaasti: Toivo Kuulan elämäkertoja, sisällissodan historiaa sekä surmatyöstä kertovia lehtijuttuja. Helmikuussa hän vietti päivän Kansallisarkistossa ja kävi läpi pari sataa sivua kuulustelupöytäkirjoja, joissa surmaillan tapahtumia selvitettiin perinpohjaisesti.

”Minä olen syytetyn jälkeläinen. Kyllähän se asia vaivaa, koska tapahtumat ovat jääneet osittain hämäriksi”, Heikka sanoo.

Pari viikkoa sitten Heikka otti selvää Kuulan jälkeläisistä. Hän sai selville Markku Marttisen nimen ja mietti, tarttuisiko puhelimeen. Jännitti. Miten sellainen keskustelu edes aloitetaan? Miten vastapuoli reagoi?

Kuvassa vasemmalla olevaa jääkäri Pekka Heikkaa (1896–1921) epäiltiin Toivo Kuulan surmasta. Jääkäri Oskar Peltokangas ei liity tapaukseen. Hän kuoli Messukylän taistelussa maaliskuussa 1918.
Kuvassa vasemmalla olevaa jääkäri Pekka Heikkaa (1896–1921) epäiltiin Toivo Kuulan surmasta. Jääkäri Oskar Peltokangas ei liity tapaukseen. Hän kuoli Messukylän taistelussa maaliskuussa 1918. (KUVA: KARLS ATELIER / MUSEOVIRASTO)

Sitten hän soitti.

”Tuntui siltä, että pitäisi jutella tämän miehen kanssa. Kuulla, millaiset hänen näkemyksensä tapahtumista ovat. Ajattelin kyllä, että säpsähdät, kun sanon oman nimeni”, Heikka sanoo Marttiselle.

Ja Marttinen toden totta säpsähti. Hän oli kotonaan valmistautumassa Kuulaa käsittelevään keskustelutilaisuuteen ja selaili vaarin elämäkertaa. Kirjan viimeisillä sivuilla kerrotaan isoisän kuolemasta, ja siellä mainitaan useaan otteeseen myös Pekka Heikan nimi.

”Ja samassa soittaa Juhani Heikka -niminen mies. Pelästyin, hyvä etten sängystä pudonnut. Se oli mieletöntä”, Marttinen naurahtaa.

Käynnistyi hyvähenkinen puhelinkeskustelu, jonka päätteeksi sovittiin tapaaminen kasvotusten.

JUHANI Heikka on miettinyt paljon, mikä sai pienellä paikkakunnalla kasvaneen isoisän lähtemään jääkäriksi Saksaan. Alatorniolla oli 1900-luvun alussa venäläisiä sotilaita, jotka kohtelivat paikallista väestöä huonosti. Nuorelle miehelle syntyi halu saada Suomi vapaaksi. Kenties asiaan on vaikuttanut myös 19-vuotiaan seikkailunhalu ja tarve päästä etäämmäs kodin ankaran uskonnollisesta ilmapiiristä.

Pohjanlahden rannikolla lähtemisen kynnys oli tuohon aikaan muuta maata matalammalla. Aikakauden kaoottisuutta kuvastaa se, että kaksi Pekka Heikan sisarusta lähti siirtolaisiksi Amerikkaan ja sisko päätyi lopulta Stalinin Neuvostoliittoon.

Toivo Kuulan kohtalosta puhuessaan Juhani Heikka asettelee sanojaan hyvin tarkasti. Hänen sukupolvensa edustajilla ei ole tapahtumiin osaa eikä arpaa, eikä hän voi tunnustaa sadan vuoden takaista tekoa isoisänsä puolesta, kun varmuutta tekijästä ei koskaan saatu. Vappu­iltana 1918 Viipurin Seurahuoneella on tullut ja mennyt ehkä satoja ihmisiä. Moni on juonut pirtua ja ollut tolkuttomassa humalassa.

Heikka sanoo Kuulan surmasta näin:

”Niiden papereiden perusteella, joita minä luin läpi, pidän todennäköisenä, että isoisäni on ollut osallisena. Ellei hän ole itse laukaissut asetta, niin ainakin ollut tapahtumahetkellä Seurahuoneen pihalla.”

Heikan perheessä tarina on noussut esiin harvakseltaan. Lähinnä silloin, kun lehdet tai tutkijat ovat siitä kirjoittaneet. Juhani Heikan oma isä oli sitä mieltä, että isoisä oli syytön Kuulan surmaan. Tämä perustuu Juhani Heikan isoäidin kertomaan.

”Harmittaa, ettei tullut nuorena kysyttyä asiasta tarkemmin mummolta.”

Surmailta on ollut kaoottinen, ja todistajanlausunnot ovat ristiriitaisia. Monia todistajia kuultiin vasta, kun surmasta oli kulunut useita kuukausia. Epäselvyyttä lisää sekin, että eräs ruotsalainen vapaaehtoinen on myöhemmin kertonut ampuneensa Toivo Kuulan, koska Kuula pilkkasi ruotsalaisia. Tämän Alm-nimisen sotilaan tunnustuksesta kerrotaan Tuomi Elmgren-Heinosen kirjoittamassa Toivo Kuulan elämäkerrassa.

Tapauksen ympärille on kehitelty myös salaliittoteorioita. On esitetty, että pääepäillyt Heikka ja Pirinen vaiennettiin ennen oikeudenkäynnin alkamista, jottei mahdollinen tuomio tahraisi jääkärien sankarimainetta.

Juhani Heikka tuntee tämän teo­rian. Todennäköisempänä hän pitää kuitenkin sitä, että isoisän kuolema oli onnettomuus. Pekka Heikka oli kokematon purjehtija. Mistään muusta kuin onnettomuudesta ei ole todisteita.

On myös väitetty, että isoisälle olisi järjestetty pakomatka Tanskaan tai peräti Australiaan. Sitäkin Juhani Heikka epäilee. Hän on nähnyt tutkinta-aineistossa Vaasan poliisilaitoksen lausunnon, jossa kerrotaan ruumiin löytymisestä. Lisäksi isoäidillä oli tallella vihkisormus, jonka hän oli ottanut ruumiin tunnistamisen yhteydessä.

”Tuntuu mahdottomalta, että iso­isä olisi jättänyt vaimonsa ja kaksi pientä lasta Suomeen eikä sitten koskaan olisi ottanut mitään yhteyttä.”

Toivo Kuula oli yksi Suomen merkittävimmistä säveltäjistä. Kuvassa Kuula flyygelin ääressä 1910-luvun alussa.
Toivo Kuula oli yksi Suomen merkittävimmistä säveltäjistä. Kuvassa Kuula flyygelin ääressä 1910-luvun alussa. (KUVA: MUSEOVIRASTO)


MARKKU Marttisen suvussa Toivo Kuulan kohtalosta on puhuttu paljon. Marttinen on lukenut histo­riaa ahkerasti ja tuntee sisällissodan vaiheet ja isoisän tarinan. Isoäiti, Toivo Kuulan vaimo Alma, murtui tapauksen jälkeen täysin.

”Hän ei koskaan toipunut siitä. Isoisä oli juuri pitänyt juhlapuheita valkoisille, säveltänyt heille marssin, ja sitten valkoiset ampuivat hänet. Se oli valtava järkytys, eikä kukaan vaivautunut edes selittämään Almalle, mitä oli tapahtunut. Isoäidin päiväkirjamerkinnät tuolta ajalta ovat traagista luettavaa.”

Rikostutkintakaan ei edennyt mihinkään. Lopulta Alma Kuula vetosi oikeuskansleriin, joka kävi Mannerheimin puheilla. Vasta sitten alkoivat laajat kuulustelut, joissa lähes sata ihmistä kertoi vappuyön tapahtumista.

Alma Kuula oli laulajatar, joka omistautui edesmenneen miehensä musiikille loppuelämäkseen. Hän konsertoi Suomessa ja ulkomailla. Samoin teki myöhemmin Markku Marttisen pianistiäiti Sinikka, joka oli Toivo Kuulan kuoleman aikaan vasta yksivuotias.

Marttisen perhe on hyvin musikaalinen. Marttisen sisko Marja Väisänen on pianisti, joka teki uransa opettajana. Marttinen itse on laulanut Cantores Minores -poikakuorossa ja soittanut nuorena isänsä tavoin kevyttä musiikkia saksofonilla erilaisissa bändeissä.

Nuorempana tuntui, että isoisän tarinaa puitiin kyllästymiseen asti, ja Marttinen halusi ottaa siihen etäisyyttä.

Isoisänsä elämäntyön ja klassisen musiikin Marttinen löysi uudelleen opiskellessaan yliopistossa. Ny­kyään hän toimii Toivo Kuula -seuran sihteerinä. Hän on kuullut vapun 1918 tapahtumista monenlaisia huhuja ja tarinoita. Yllättävin yhteydenotto tuli, kun Marttinen oli 15-vuotias. Hän oli yksin kotona Helsingissä, kun puhelin soi.

”Soittaja esitti hauraalla äänellä Jääkäriliiton puolesta pahoittelut äidilleni ja perheellemme. Harmittaa, ettei soittajan nimi jäänyt mieleen.”

VAIKKA sadan vuoden takainen asia on yhä herkkä, molemmat miehet vaikuttavat helpottuneilta.

Juhani Heikka on ilahtunut siitä, kuinka rauhallisesti ja kohteliaasti Marttinen häneen suhtautui heti puhelimessa. Etukäteen Heikka oli miettinyt, että vastaanotto voisi olla tylykin.

Marttinen puolestaan on otettu Heikan yhteydenotosta.

”On kunnioitettavaa, että lähestyit minua. Se on upea ele. Hampaankolossa ei ole mitään, mutta se oli rohkea teko. Olemme käyneet sympaattisen, molemmin puolin arvostavan keskustelun.”

Sisällissodassa kuoli 38 000 suomalaista. Heistä suurin osa oli täysin tuntemattomia kansalaisia. Heikka ja Marttinen istuvat saman pöydän ääressä siksi, että Kuula oli julkkis, yksi Suomen merkittävimmistä säveltäjistä.

Tapauksesta on kirjoitettu valtavasti. Siksi Heikka vähän ihmetteleekin, ettei pääepäillyn jälkeläisiltä ole koskaan kysytty mitään. Osa tutkijoistakin tuntuu nimeävän hänen isoisänsä ilman muuta ampujaksi, vaikka asiassa on paljon epäselvää.

Asia on Heikalle hankala. Hän sanoo pohtineensa, että muillakin sisällissodan voittajapuolen jälkeläisillä saattaa olla tiedossaan sukua painaneita traumoja, joista ei ole julkisesti puhuttu.

Sekä uhrin että epäillyn jälkeläisillä on yhteinen toive: heidän puolestaan Toivo Kuulan surma saa olla nyt loppuunkäsitelty. Marttisen mielestä loputonta vatvomista tärkeämpää on hänen isoisänsä elämäntyö.

”Ei ole mitään syytä jatkaa synkistelyä. Kuunnelkaa Kuulaa, joka ehti säveltää upeita teoksia! Hänen musiikkinsa on hyvin suomalaista, vivahteikasta ja tunneperäistä. On mahtavaa, että ulkomaita myöten nousee jatkuvasti esiin muusikoita, jotka esittävät ja levyttävät Kuulaa.”

Juhani Heikka on samaa mieltä. ”Minulle Kuulan sävellykset tuovat mieleen tummat suomalaiset suolammet.”

Miesten tapaaminen on ollut pikainen, mutta yhteistäkin on jo löytynyt. Heikka on lintuharrastaja, enemmän ulko- kuin sisäihminen. Hänen isänsä oli innokas vapaa-ajankalastaja, ja Marttinen puolestaan on Suomen vapaa-ajankalastajien keskusjärjestön toiminnanjohtaja.

Marttinen sanoo, että hänen vaarinsa isänmaallinen eetos jatkuu hänessäkin, mutta eri tavalla: hänen intohimonsa on Suomen luonnon ja sen virkistyskäytön puolustaminen. Hän kertoo, että isoisä rakasti luontoa. Toivo Kuula samoili paljon luonnossa, opiskeli kasveja ja eläimiä ja harrasti kalastusta ja metsästystä. Kesken jäänyt Jupiter-sinfonia kertoi tähtitieteen harrastuksesta.

Viimeisinä kesinään Kuula purjehti paljon Päijänteellä ja piti lokikirjaa, jossa kuvasi järven luontoa.

Samat Päijänteen vedet ovat tuttuja myös Juhani Heikalle. Valkoisen jääkärin pojanpoika päätyi asumaan Päijänteen lähettyville Jämsänkoskelle, joka oli aikoinaan yksi Suomen punaisimmista pitäjistä.

Oluet alkavat olla juotu. Helsingin päärautatieaseman nurkalla Heikka ja Marttinen jäävät vielä vaihtamaan muutaman sanan. Sitten he sanovat toisilleen näkemiin.