PKD: "Kuinka rakentaa maailmankaikkeus, joka ei hajoa kahta päivää myöhemmin"

Kuinka rakentaa maailmankaikkeus, joka ei hajoa kahta päivää myöhemmin

		(Alkuperäinen englanninkielinen teos:
		"How to Build a Universe That Doesn’t Fall Apart Two Days Later"
		https://urbigenous.net/library/how_to_build.html )

		Philip K. D1 Ck, 1978

		Käännös: 2021

Ensinnäkin, ennen kuin alan kyllästyttämään teitä niillä tavanomaisilla asioilla joita tieteiskirjallisuuden kirjoittajat käyttävät puheissaan, haluan lähettää teille viralliset terveiset Disneylandista. Pidän itseäni Disneylandin edustajana, sillä asun vain muutaman mailin päässä sieltä - ja ikään kuin siinä ei olisi riittämiin, minulla oli kerran kunnia tulla siellä pariisilaisen TV:n haastattelemaksi.

Useiden viikkojen ajan haastattelun jälkeen olin todella sairas ja vuoteenoma. Luulen, että pyörivät teekupit saivat sen aikaan. Elokuvan tuottaja Elizabeth Antebi halusi minua pyöritettävän yhdessä niistä jättimäisistä teekupeista, samaan aikaan kun hän keskusteli fasismin noususta Norman Spinradin kanssa -- kyseessä on vanha ystäväni, joka kirjoittaa erinomaista tieteiskirjallisuutta. Puhuimme myös Watergatesta, mutta sen me teimme Kapteeni Koukun merirosvolaivan kannella. Pienet lapset, joilla oli mikkihiirihatut päissään -- sellaiset mustakorvaiset hatut -- juoksentelivat ja törmäilivät meihin, samalla kun kamerat pyörivät ja Elizabeth kysyi meiltä odottamattomia kysymyksiä. Norman ja minä heittelimme samalla kiireissämme pikkulapsia sinne ja tänne, joten totesimme tuolloin muutamia poikkeuksellisen typeriä asioita. Tänä päivänä minun on kuitenkin otettava täysi vastuu siitä, mitä olen aikeissa teille kertoa, sillä yhdelläkään teistä ei ole Mikki Hiiri-hattua päässänne, ettekä yritä kiivetä kimppuuni luullessanne minun olevan osana merirosvolaivan kaappausta.

Tieteiskirjallisuuden kirjoittajat, olen pahoillani tämän sanoessani, eivät todellakaan tiedä mitään. Emme voi puhua tieteestä, koska tietämyksemme siitä on rajallista ja epävirallista, ja yleensä fiktiomme on kammottavaa. Muutama vuosi sitten yksikään korkeakoulu tai yliopisto ei olisi koskaan harkinnut kutsua yhtäkään meistä puhumaan. Olimme armollisesti rajoitettuja ahtaisiin selluloosalehtiin, vakuuttamatta yhtikäs ketään. Tuohon aikaan ystävilläni oli tapana sanoa minulle: "Etkö kirjoita mitään vakavasti otettavaa?", tarkoittaen "Kirjoitatko mitään muuta kuin tieteiskirjallisuutta?" Kaipasimme hyväksyntää. Kaipasimme tulla huomatuksi. Sitten yhtäkkiä akateeminen maailma huomasi meidät, meidät kutsuttiin pitämään puheita ja esiintymään paneeleissa - ja välittömästi teimme itsestämme idiootteja. Ongelma on yksinkertaisesti tämä: mistä tieteiskirjallisuuden kirjoittaja tietää? Mistä aiheesta hän on minkäänlainen auktoriteetti?

Tästä tulikin mieleeni otsikko, joka ilmestyi kalifornialaisessa sanomalehdessä juuri ennen lentoani tänne. TIEDEMIEHET SANOVAT, ETTEI HIIRIÄ PYSTYTÄ SAAMAAN IHMISTEN NÄKÖISIKSI. Se oli liittovaltion rahoittama tutkimusohjelma, näin luulisin. Ajatelkaa itse: joku tässä maailmassa on auktoriteetti sen suhteen, voivatko hiiret pukeutua kaksisävyisiin kenkiin, derby-hattuihin, nauhapaitoihin ja Dacron-housuihin ja tulla siten kelpuutetuksi ihmisinä.

Kerron teille, mikä kiinnostaa minua, mitä itse pidän tärkeänä. En voi väittää olevani auktoriteetti missään, mutta voin rehellisesti sanoa, että tietyt asiat kiehtovat minua ehdottomasti ja että kirjoitan niistä jatkuvasti. Kaksi minua kiehtovaa pääaihettani ovat "Mikä on todellisuus?" ja "Mikä on aito ihminen?". Niiden kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana, jonka aikana olen julkaissut romaaneja ja tarinoita, olen tutkinut näitä kahta toisiinsa liittyvää aihetta yhä uudelleen ja uudelleen. Pidän niitä tärkeinä aiheina. Mitä me olemme? Mikä ympäröi meitä, jota kutsumme ei-minuksi, empiiriseksi tai ilmiöiden maailmaksi?

Vuonna 1951 kun myin ensimmäisen lyhyttarinani, minulla ei ollut aavistustakaan että tällaisia ​​perustavanlaatuisia kysymyksiä voitaisiin käsitellä tieteiskirjallisuudessa. Aloin ajaa aihetta takaa tiedostamattani. Ensimmäinen tarinani liittyi koiraan, joka kuvitteli että joka perjantai-aamu saapuvat roskakuskit varastivat arvokasta ruokaa jonka perhe oli varastoinut huolellisesti turvalliseen metalliastiaan talonsa pihalle. Joka päivä perheenjäsenet kantoivat ulos paperisäkkejä jotka olivat täynnään maistuvan oloista kypsää ruokaa, ensin täyttäen tuon metalliastian ja lopulta sulkien sen kannen tiukasti. Säiliön täytyttyä, nämä kauhean näköiset olennot saapuivat ja varastivat kaiken paitsi itse pöntön.

Lopulta tarinassa koira alkaa kuvitella, että jonain päivänä roskakuskit vielä syövät talon ihmisetkin samalla kun he tulevat varastamaan heidän ruokansa. Tietenkin koira on väärässä tässä kohtaa. Jokainen meistä tietää, että roskakuskit eivät syö ihmisiä. Mutta koiran ekstrapolointi oli tavallaan loogista - ottaen huomioon ne tietämänsä faktat jotka hänellä oli käytössään. Tuo tarina kertoi oikeasta koirasta, ja minulla oli tapana katsella sitä ja yrittää päästä sen pään sisään, kuvitellakseni kuinka hän maailman näki. Varmastikin, näin päättelin, koira näkee maailman aivan eri tavalla kuin minä, tai kukaan ihminen. Ja sitten aloin ajatella, kenties jokainen ihminenkin elää omassa ainutlaatuisessa maailmassaan, yksityisessä maailmassa -- maailmassa, joka eroaa kaikesta muusta ihmisten asuttamasta ja kokemasta maailmasta. Ja tämä sai minut miettimään: Jos todellisuus eroaa henkilöstä toiseen, voimmeko puhua todellisuudesta yksikössä vai eikö meidän silloin pitäisi puhua monikkotodellisuudesta? Ja jos on olemassa monikkotodellisuuksia, ovatko jotkut tosia (todellisempia) kuin toiset? Entä skitsofreenikon maailma? Ehkä se on yhtä todellinen kuin meidänkin maailmamme. Ehkä emme voi sanoa, että me olemme yhteydessä todellisuuteen ja hän ei, vaan meidän pitäisi sen sijaan sanoa, että hänen todellisuutensa on niin erilainen kuin meidän, että hän ei voi selittää omaansa meille, emmekä me pysty selittämään omaamme hänelle. Ongelmana on siis se, että jos subjektiiviset maailmat koetaan liian eri tavoin, tapahtuu viestinnässä hajoaminen... ja siinä piilee todellinen sairaus.

Kirjoitin kerran tarinan miehestä, joka loukkaantui ja hänet vietiin sairaalaan. Kun häntä alettiin operoimaan, lääkärit huomasivat tämän olevan androidi eikä ihminen, mutta hän ei itse sitä tiennyt. Lääkärien oli ilmoitettava hänelle nämä uutiset. Melkein kerralla herra Garson Poole huomasi, että hänen todellisuutensa koostui rei'itetystä nauhasta, joka kulki kelalta kelalle tämän rintakehässä. Asiasta kiehtoutuneena, hän alkoi tukkia joitakin näistä rei'ityksistä ja lisätä samalla uusia. Hänen maailmansa muuttui välittömästi. Ankkaparvi lensi huoneen läpi, kun hän tökkäsi uuden reiän nauhaan. Lopulta hän leikkasi nauhan kokonaan, minkä jälkeen maailma katosi. Se katosi kuitenkin myös tarinan muille hahmoille... jossa ei ole mitään järkeä, jos asiaa ajattelee. Elleivät muut hahmot olleet hänen lävistetyn nauhafantasiansa keksintöjä. Luulen, että niitä ne tosiasiassa olivat.

Toiveissani oli aina, että kirjoittaessani romaaneja ja tarinoita jotka esittivät kysymyksen "Mitä on todellisuus?", voisin joskus saada kysymykseeni vastauksen. Tämä oli myös useimpien lukijoideni toive. Vuosia kului. Kirjoitin yli kolmekymmentä romaania ja yli sata lyhyttarinaa, enkä silti pystynyt selvittämään, mikä oli todellista. Eräänä päivänä eräs opiskelijatyttö Kanadasta pyysi minua määrittelemään todellisuuden hänelle, esseetä varten jota hän oli kirjoittamassa filosofiantunnilleen. Hän halusi yhden lauseen mittaisen vastauksen. Ajattelin asiaa ja totesin lopulta: "Todellisuus on sitä, mikä ei katoa, kun lopetat siihen uskomisen." Siinä oli kaikki mitä pystyin sanomaan. Tämä tapahtui vuonna 1972. Sittemmin en ole pystynyt määrittelemään todellisuutta sen selkeämmin.

Mutta ongelma on todellinen, ei pelkkä älyllinen leikki. Sillä nykyään elämme yhteiskunnassa jossa väärää todellisuutta tuottavat tiedotusvälineet, hallitukset, suuryritykset, uskonnolliset ryhmät, poliittiset ryhmät -- ja sillä se elektroninen kalusto on olemassa, jolla nämä näennäismaailmat voidaan toimittaa suoraan lukijan, katsojan, kuuntelijan päähän. Toisinaan kun katson yksitoistavuotiasta tytärtäni katselemassa televisiota, ihmettelen, mitä hänelle mahdetaan opettaa. Väärinkäytösten ongelma; miettikää sitä. Pieni lapsi katsoo aikuisille tuotettua TV-ohjelmaa. Puolet TV-draamassa sanotusta ja tehdystä lapsi ymmärtää todennäköisesti väärin. Tai ehkä kaikki siitä on väärinymmärrettyä. Asian ydin on tässä se, kuinka aitoa tuo tieto edes joka tapauksessa on, vaikka lapsi ymmärtäisikin sen oikein? Mikä on keskiverron tv-tilannekomedian suhde todellisuuteen? Entäpä  poliisinäytelmät? Autot lähtevät jatkuvasti hallinnasta, törmäilevät ja syttyvät tuleen. Poliisi on aina hyvä ja voittaa aina. Älä sivuuta kyseistä pointtia: Poliisi voittaa aina. Mikä opetus sekin on. Sinun ei pitäisi taistella auktoriteetteja vastaan, ja vaikka niin tekisitkin, tulet häviämään. Tässä on viesti: Ole passiivinen. Tämän lisäksi -- tee yhteistyötä. Jos konstaapeli Baretta pyytää sinulta tietoja, anna ne hänelle, sillä konstaapeli Baretta on hyvä mies ja häneen voi luottaa. Hän rakastaa sinua, ja sinun pitäisi rakastaa häntä.

Siispä, kysyn kirjoituksissani, mikä oikeastaan on todellista? Sillä meitä pommitetaan loputtomasti pseudotodellisuuksilla, jotka ovat erittäin sofistikoituneiden ihmisten valmistamia, erittäin sofistikoituneita elektronisia mekanismeja käyttäen. En epäile heidän motiivejaan; epäilen heidän voimaansa. Heillä on sitä paljon. Ja se on hämmästyttävä voima: kokonaisten maailmankaikkeuksien, mielen universumien luominen. Minunhan se pitäisi tietää. Teen nimittäin itse aivan samaa. Tehtäväni on luoda universumeja romaanien perustaksi teos toisensa jälkeen. Ja minun on rakennettava ne siten, että ne eivät romahda ja hajoa kahta päivää myöhemmin. Tai ainakin niin kustannustoimittajani toivovat. Paljastan teille kuitenkin salaisuuden: Haluan rakentaa maailmankaikkeuksia, jotka tosiaan hajoavat. Haluan nähdä, kuinka niiden liimaukset pettävät, ja tahdon lisäksi nähdä, kuinka tarinoitteni hahmot selviävät tästä ongelmasta. Minulla on salainen rakkaus kaaosta kohtaan. Sitä pitäisi olla enemmän. Älä kuvittele -- ja sanon tämän kuolemanvakavana -- älä oleta, että järjestys ja vakaus ovat aina hyviä asioita yhteiskunnassa tai maailmankaikkeudessa. Vanhan, kangistuneen, on aina annettava tietä uudelle elämälle ja uusien asioiden synnylle. Ja ennen kuin uudet asiat voivat syntyä, vanhan täytyy kadota. Tämä on vaarallinen oivallus, koska se kertoo meille, että meidän on lopulta erottava suuresta osasta siitä mikä on meille tuttua. Tämän ymmärtäminen tekee kipeää. Mutta se on osa elämän käsikirjoitusta. Ellemme kykene mukautumaan muutokseen psykologisesti, me itse aloitamme kuoleman sisäisesti. Sanon, että esineiden, tapojen, tapojen ja elämäntapojen on kadottava, jotta aito ihminen voi elää. Ja autenttisella ihmisellä on väliä eniten -- sillä elinkelpoisella, joustavalla organismilla, joka voi palautua takaisin, imeyttää itseensä asioita ja käsitellä uutta.

Tietenkin sanon näin, sillä itse asun lähellä Disneylandia, ja ne lisäävät siellä aina uusia ajeluita ja tuhoavat vanhoja. Disneyland on kehittyvä organismi. Vuosikaudet heillä oli Lincolnin simulaakrum, joka, kuten Lincoln itse, oli vain väliaikainen muoto sille, jonka aine ja energia ottavat ensin haltuunsa ja lopulta kadottavat. Sama pätee jokaiseen meistä, pidämmepä siitä tai emme.

Sokratesta edeltänyt kreikkalainen filosofi Parmenides opetti, että ainoat todelliset asiat ovat sellaisia, jotka eivät koskaan muutu... ja esisokratista kreikkalaista filosofiaa edustanut Herakleitos puolestaan opetti, että kaikki muuttuu. Jos asetat päällekäin heidän kaksi näkemystään, saat tämän lopputuloksen: Mikään ei ole totta. Tähän ajattelumalliin on olemassa kiehtova seuraava askel: Parmenides ei olisi koskaan voinut olla olemassa, koska hän ikääntyi ja kuoli ja katosi, joten hänen oman filosofiansa mukaan häntä ei ollut olemassa. Ja Herakleitos on saattanut olla oikeassa - älkäämme unohtako sitä; joten jos Herakleitos oli oikeassa, niin Parmenides oli olemassa, ja siksi Herakleitoksen filosofian mukaan ehkä Parmenides olikin oikeassa, sillä Parmenides täytti ehdot, ne kriteerit, joiden perusteella Herakleitos arvioi asioita todellisiksi.

Tuon esiin tämän esimerkin vain osoittaakseni, että heti kun aletaan puhua siitä mikä on lopulta todellista, aletaan välittömästi puhua hölynpölyä. Zenon osoitti, että liike oli mahdotonta (itse asiassa hän vain kuvitteli todistaneensa tämän; mitä häneltä puuttui, sitä kutsutaan teknisesti "rajojen teoriaksi"). David Hume, kaikista skeptikoista suurin, huomautti kerran, että skeptikkojen kokouksen jälkeen, joka kokoontui julistamaan skeptisyyden todenperäisyyttä filosofiana, kaikki kokouksen jäsenet lähtivät silti ikkunan sijaan ovesta ulos. Näen Humen pointin. Kaikki oli lopulta pelkkää puhetta. Nämä vakavat filosofit eivät itse ottaneet omia sanomisiaan vakavasti.

Tästä huolimatta näkisin, että todellisen määritelmä on vakava kysymys, ellei peräti tärkeä aihe. Ja jossakin sen uumenissa on vielä toinen aihe, aidon ihmisen määritelmä. Koska pseudotodellisuuksien pommitukset alkavat tuottaa epäautenttisia ihmisiä hyvin nopeasti, väärennetyt ihmiset - ollen yhtä väärennettyjä kuin tietokin, painavat aitoja ihmisiä vastaan kaikilta puolilta. Kaksi aihettani ovat todelisuudessa yksi aihe; ne yhdistyvät tässä vaiheessa. Väärennetyt todellisuudet luovat väärennettyjä ihmisiä. Tai väärennetyt ihmiset tuottavat väärennettyjä todellisuuksia ja myyvät ne sitten eteenpäin muille ihmisille, muuttaen heidätkin lopulta oman itsensä väärennöksiksi. Niin päädymme väärennettyjen ihmisten kanssa keksimään väärennettyjä todellisuuksia ja jakamaan niitä muille väärennetyille ihmisille. Kyseessä on vain erittäin suuri versio Disneylandista. Sielläkin kävijää voi kohdata Merirosvoajelu, Lincolnin simulaakrum tai Herra Sammakon Villi Kyyti - vaikka jokainen mainittu, mutta yksikään niistä ei silti ole totta.

Kirjoituksessani kiinnostuin väärennöksistä niin paljon, että keksin lopulta väärennettyjen väärennösten käsitteen. Eräänä esimerkkinä, Disneylandissa on tekolintuja jotka toimivat sähkömoottoreilla, ja ne päästelevät raakkumisia tai kiljahduksia niistä ohitse kulkiessasi. Oletetaanpa, että jonain yönä kaikki me livahtaisimme puistoon mukanamme autenttisia lintuja ja korvasimme kyseiset keinotekoiset linnut oikeilla. Kuvitelkaa, millaista kauhua Disneylandin virkailijat tuntisivat, kun he huomaisivat tuon julman huijauksen. Oikeita lintuja! Ja ehkä jonain päivänä jopa oikeita virtahepoja ja leijonia. Mikä tyrmistys. Puistoa oltaisiin tuolloin ovelasti alettu muovaamaan epätodesta todelliseksi synkkien voimien toimesta. Oletetaanpa, että Matterhorn muuttuisi oikean lumen peittämäksi vuoreksi? Entä jos koko paikka muutettaisiin Jumalan voiman ja viisauden ihmeen kautta hetkessä, silmänräpäyksessä joksikin sellaiseksi mikä on katoamatonta? Heidänhän täytyisi sulkea koko paikka.

Platonin Timaeuksessa Jumala ei luo maailmankaikkeutta kuten kristillinen Jumala; Hän vain eräänä päivänä löytää sen. Ja se on täydellisen kaaoksen vallassa. Jumala ryhtyy töihin ja alkaa muuttamaan kaaosta järjestykseksi. Tuo ajatus vetoaa minuun, ja olen mukauttanut sen vastaamaan omia älyllisiä tarpeitani: Entä jos maailmankaikkeutemme ei olekaan aivan todellinen, vaan eräänlainen illuusio, kuten Hindujen uskonto opettaa, ja Jumala, rakkaudesta ja ystävällisyydestä meitä kohtaan, muuntelee nytkin sitä hitaasti ja salaa joksikin todelliseksi?

Emme olisi tietoisia tästä muutoksesta, koska emme tienneet, että maailmamme on alunpitäenkin illuusio. Tämä on teknisesti ajatellen gnostilainen idea. Gnostilaisuus on uskonto, joka syleili juutalaisia, kristittyjä ja pakanoita useiden vuosisatojen ajan. Minua on syytetty siitä, että omaan gnostilaisia ideoita. Näin taidan tehdä. Joskus minut oltaisiinkin varmaan poltettu roviolla. Mutta jotkut heidän ideoistaan toki ​​kiehtovat minua. Kerran, kun tutkin gnostilaisuutta Britannica-tietokirjasta, törmäsin mainintaan gnostisesta koodeksista nimeltä "Epärealistinen Jumala ja Hänen olemattoman maailmankaikkeutensa näkökohdat". Ajatus, joka lyttäsi minut avuttomaan naurunremakkaan. Millainen ihminen kirjoittaisi jostakin, josta hän tietää varmasti, ettei sitä ole olemassa, ja miten sellaisella, jota ei ole olemassa, voi olla minkäänlaisia näkökohtia? Mutta sitten tajusin, että olin itse kirjoittanut näistä asioista yli kaksikymmenenviiden vuoden ajan. Otaksun että on paljon liikkumavaraa sen suhteen, mitä voit sanoa kirjoittaessasi aiheesta jota ei ole olemassa. Eräs ystäväni julkaisi nimittäin kerran kirjan nimeltä "Havaijin käärmeet". Useat kirjastot lähettivät hänelle kirjeitä ja tilasivat kopioita. No, Havaijilla ei ole käärmeitä. Kaikki hänen kirjansa sivut olivat tyhjiä.

Tieteisfiktiossa ei tietenkään esitetä väitettä, että siinä kuvatut maailmat olisivat todellisia. Siksi kutsummekin sitä fiktioksi. Lukijaa varoitetaan etukäteen, ettei hän usko lukemaansa. Yhtä totta on se, että Disneylandin vierailijat ymmärtävät, ettei herra Sammakkoa tosiasiassa ole olemassa ja että merirosvot liikehtivät moottoreiden ja servoapumekanismien, releiden sekä elektronisten piirien avulla. Joten minkäänlaista petosta ei tapahdu.

Ja kummallinen asia on tämä kuitenkin jollain tavalla on, se, että suuri osa siitä mikä on otsikoitu ”science fictioniksi” onkin totta. Ehkei se ole kuitenkaan kirjaimellisesti totta, näin otaksuisin. Toisen tähtijärjestelmän olennot eivät todellakaan ole tunkeutuneet tänne, kuten on kuvattu "Kolmannen asteen yhteys"-elokuvassa. Kyseisen elokuvan tuottajat eivät koskaan tarkoittaneet meidän uskovan elokuvaa todeksi. Vai tarkoittivatko?

Ja mikä vielä tärkeämpää, jos tämä oli tarkoituksellista, onko se silti todellakaan totta? Siinäpä pulma: ei se, uskooko kirjoittaja tai tuottaja itse siihen, vaan -- onko se totta? Sillä, aivan vahingossa, etsimällä hyvää tarinaa, tieteiskirjallisuuden kirjoittaja, tuottaja tai käsikirjoittaja saattaa kompastua totuuteen... ja vasta paljon myöhemmin tajuta sen.

Todellisuuden manipuloinnin perustyökalu on sanojen manipulointi. Jos pystyt hallitsemaan sanojen merkitystä, voit hallita ihmisiä, joiden vuorostaan on käytettävä sanoja. George Orwell teki tämän selväksi romaanissaan "vuonna 1984". Toinen tapa hallita ihmisten mieltä on hallita heidän käsityksiään. Jos saat heidät näkemään maailman samalla tavalla kuin sinäkin, he ajattelevat samalla tavalla kuin sinäkin. Ymmärtäminen seuraa käsittämistä. Kuinka saada muut näkemään sen todellisuuden, jonka itse näet? Loppujen lopuksi sekin on vain yksi todellisuus monista. Kuvat ovat perusosa: kuvat. Siksi vaikkapa television voima vaikuttaa nuoriin mieliin on niin hämmästyttävän suuri. Sanat ja kuvat synkronoidaan. Mahdollisuus katsojan täydelliseen hallintaan on olemassa, etenkin kun kyseessä on nuori katsoja. Television katselu on eräänlaista unessa oppimista. Televisiota katsovan henkilön EEG osoittaa, että noin puolen tunnin kuluttua aivot toteavat, ettei mitään tapahdu, ja siirtyvät hypnoidiseen hämärätilaan, joka lähettää alfa-aaltoja. Tämä johtuu siitä, että silmän liikettä on niin vähän. Lisäksi suuri osa tiedosta on graafista ja siirtyy siksi aivojen oikeaan aivopuoliskoon sen sijaan, että vasen, missä tietoinen persoonallisuus sijaitsee, käsittelisi niitä. Viimeaikaiset kokeet osoittavat, että valtaosa TV-ruudulla näkemistämme asioista vastaanotetaan alitajuntaisesti. Me vain kuvittelemme näkevämme tietoisesti mitä sieltä tulee. Suurin osa viesteistä väistää huomiomme; kirjaimellisesti, muutaman tunnin television katselun jälkeen emme tiedä mitä olemme juuri nähneet. Muistomme ovat epäaitoja, aivan kuten unelmammekin; tyhjät kohdat täytetään takautuvasti. Ja väärennettyinä. Olemme osallistuneet tietämättämme väärän todellisuuden luomiseen, ja sitten syöttäneet sen kuuliaisesti itsellemme. Olemme juonineet salaa oman tuhomme.

Ja -- sanoakseni tämän fiktiota kirjoittavana ammattikirjailijana -- ne tuottajat, käsikirjoittajat ja ohjaajat, jotka luovat näitä video-/äänimaailmoja, eivät tiedä kuinka suuri osa niiden sisällöstä on oikeastaan totta. Toisin sanoen he itse ovat oman tuotteensa uhreja siinä missä me muutkin. Puhuakseni omasta puolestani, en tiedä kuinka suuri osa kirjoituksistani on totta, tai mitkä osat niistä (jos niitä on) ovat. Tämä on mahdollisesti tappava tilanne. On fiktiota, joka jäljittelee totuutta, ja totuus, joka jäljittelee fiktiota. Tässä meillä on käsissämme vaarallinen päällekkäisyys, vaarallinen rajojen hämärtymä. Ja kaikkein todennäköisesti tämä ei edes ole tarkoituksellista. Itse asiassa se on osa ongelmaa. Ei ole lakisääteistä keinoa, jolla saataisiin kirjailija luokittelemaan tuotteensa nimilappu oikein kuten vaikkapa vanukaspurkissa, jonka ainesosat on listattu sen etiketissä... et voi pakottaa kirjailijaa julistamaan, mikä osa teoksesta on totta ja mikä ei, jos ei hän itsekään sitä tiedä.

On puistattava kokemus kirjoittaa jotakin novelliinsa uskoen sen olevan puhdasta fiktiota ja saada selville myöhemmin -- ehkä vuosien kuluttua -- tämän olevankin totta. Haluan antaa teille esimerkin. Kyseessä on asia jota en ymmärrä. Ehkä te pystytte aikaansaamaan siitä jonkinlaisen teorian. Minä en siihen pysty.

Vuonna 1970 kirjoitin romaanin nimeltä "Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi". Yksi hahmoista on yhdeksäntoistavuotias tyttö nimeltä Kathy. Hänen miehensä on Jack. Kathy vaikuttaisi olevan töissä rikolliselle alamaailmalle, mutta myöhemmin, lukiessamme tarinaa pintaa syvemmälle, huomaamme, että hän tosiasiassa työskenteleekin poliisin palveluksessa. Kathyllä on suhde poliisitarkastajan kanssa. Hahmo on puhdasta fiktiota. Tai ainakin niin kuvittelin sen olevan.

Oli miten oli, joulupäivänä 1970 tapasin tytön nimeltä Kathy - tämä oli sen jälkeen kun olin saanut romaanini valmiiksi, käsitättehän. Hän oli yhdeksäntoista. Hänen poikaystävänsä oli Jack. Pian sain tietää, että Kathy oli huumekauppias. Vietin kuukausia yrittäen saada Kathyn luopumaan huumeiden myymisestä; varoitin häntä uudestaan ​​ja uudestaan että hän jää vielä kiinni. Eräänä iltana, kun olimme astumassa yhdessä sisään ravintolaan, Kathy pysähtyi kesken askeleensa ja sanoi: "En voi mennä tuonne sisään." Ravintolassa istui poliisitarkastaja, jonka tiesin. "Minun on kerrottava sinulle totuus", Kathy sanoi. "Minulla on hänen kanssaan suhde."

Outoja yhteensattumia, tosiaan. Ehkä minulla on kyky nähdä etiäisiä. Mutta mysteeri käy tästä paljon sekavammaksi; sen seuraava vaihe hämmentää minut täysin. Sitä se on tehnyt jo neljän vuoden ajan.

Doubleday julkaisi romaanin vuonna 1974. Eräänä iltapäivänä puhuin pappini kanssa -- olen episkopaalilainen -- ja tulin maininneeksi tärkeän kohtauksen lähellä romaanin loppua, jossa hahmo Felix Buckman tapaa mustan muukalaisen öisellä huoltoasemalla ja niin he alkavat jutella keskenään. Kun kuvailin kohtausta yksityiskohtaisemmin, pappini alkoi tulla alati hermostuneemmaksi. Lopulta hän parahti: 'Tuo on kohtaus Apostolien tekojen kirjasta, Raamatusta! Apostolien teoissa henkilö, joka tapaa mustan miehen tiellä, on nimeltään Philip - - se on sinun nimesi." Isä Rasch oli niin järkyttynyt tarinan samankaltaisuudesta, ettei hän kyennyt edes löytämään kyseistä Raamatun kohtaa. ”Lue Apostolien teot”, hän neuvoi. "Ja olet samaa mieltä. Tarina on sama, yksityiskohtia myöten."

Menin kotiin ja lukin kohtauksen Apostolien teoista. Kyllä, Isä Rasch oli oikeassa; romaanini kohtaus oli ilmeinen uudelleenkertoma kyseistä kohtauksesta Apostolien teoista... enkä ollut koskaan lukenut Apostolien tekoja, täytyy myöntää. Mutta palapeli syveni entisestään. Apostolien teoissa Rooman korkea virkamies, joka pidättää ja kuulustelee Pyhää Pietaria, on nimeltään Felix - saman niminen kuin luomani hahmo. Ja hahmoni Felix Buckman on puolestaan korkea-arvoinen poliisipäällikkö; Itse asiassa romaanissani hänellä on sama tehtävä kuin Felixillä Apostolien tekojen kirjassa: viimeinen valta. Romaanissani on keskustelu, joka muistuttaa hyvin läheisesti Felixin ja Pietarin välistä vuoropuhelua.

Päätin koittaa löytää muita yhtäläisyyksiä. Romaanini päähenkilö on nimeltään Jason. Sain hakemiston Raamatusta ja katsoin, esiintyykö kukaan Jason-niminen henkilö missään kohtaa Raamattua. En muistanut yhtäkään. Mies nimeltä Jason esiintyy Raamatussa kerran ja vain yhden kerran. Tämä tapahtuu Apostolien teoissa. Ja ikään kuin riivatakseen minua lisää yhteensattumilla, tarinani Jason on pakenemassa viranomaisia ja etsii suojapaikkaa erän henkilön talosta, kun taas Apostolien teoissa Jason-niminen mies suojaa talossaan pakenevaa lain kouralta -- täsmällinen inversio, käänteisversio tilanteesta joka oli omassa romaanissani, kuin kaikesta tästä vastuussa oleva salaperäinen Henki olisi jotenkin naureskellut koko hommalle.

Felix, Jason ja tapaaminen tiellä mustan miehen kanssa, joka on heille täysi muukalainen. Apostolien teoissa opetuslapsi Philip kastaa mustan miehen, joka sitten menee iloiten pois. Romaanissani Felix Buckman hakee mustalta muukalaisen tunteellista tukea, koska Buckmanin sisko on juuri kuollut ja tämä on hajoamassa psykologisesti. Musta mies nostattaa Buckmanin mielialaa, ja vaikka Buckman ei menekään pois iloiten, ainakin hänen kyyneleensä ovat lakanneet vuotamasta. Hän oli lennollaan kotiin itkenyt kovasti sisarensa kuolemaa ja joutunut turvautumaan johonkin, keneen tahansa, vaikka täysin vieraaseen ihmiseen. Se on kahden muukalaisen kohtaaminen tiellä, joka muuttaa yhden heistä elämää -- sekä romaanissani että Apostolien teoissa. Ja viimeinen omituisuus salaperäiseltä Hengeltä työssään: nimi Felix on latinaksi "onnellinen". Sitä en tiennyt kirjoittaessani romaania.

Romaanini huolellinen tutkiminen osoittaa, että syistä, joita en voi edes yrittää alkaa selittää, olin onnistunut kertomaan useita peruskohtauksia tietystä Raamatun kirjasta, ja jopa hahmojen nimetkin täsmäsivät. Mikä selittäisi tämän? Siitä on nyt neljä vuotta, kun löysin kaiken tämän. Neljän vuoden ajan olen yrittänyt keksiä teoriaa enkä ole moista keksinyt. Epäilen etten koskaan keksikään.

Mutta mysteeri ei päättynyt siihen, aivan kuten kuvittelinkin käyvän. Kaksi kuukautta sitten, kävelin myöhään illalla postilaatikolle postittaakseni kirjeen ja nauttiakseni samalla Pyhän Joosefin kirkon näkymistä, joka sijaitsee vastapäätä kerrostaloani. Huomasin miehen, joka luuhasi epäilyttävästi pysäköidyn auton vieressä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut aikeissa varastaa auton, tai ehkä jotakin sen sisältä;  palatessani takaisin postilaatikolta, mies piiloutui puun taakse. Hetken mielijohteesta kävelin hänen luokseen ja kysyin: "Onko teillä jokin ongelma?"

"Minulla on bensa loppu", mies sanoi. "Eikä minulla ole rahaakaan."

Uskomatonta kyllä, sillä en ollut koskaan aikaisemmin niin tehnyt, kaivoin lompakkoni esille, otin sieltä kaikki rahani ja annoin ne hänelle. Sitten hän kätteli minua ja kysyi missä asuin, jotta hän voisi myöhemmin maksaa rahat takaisin. Palasin huoneistooni ja sitten tajusin, etteivät rahani ole hänelle avuksi, koska kävelyetäisyydellä ei ollut huoltoasemaa. Joten palasin autolleni. Miehen autossa oli tavaratilassa metallinen bensakanisteri, ja ajoimme yhdessä autollani yön yli auki olevalle huoltoasemalle. Pian me seisoimme siellä, kaksi toisilleen vierasta ihmistä, samalla kun bensa-aseman työntekijä täytti bensakanisteria. Yhtäkkiä tajusin, että tämä oli kohtaus romaanissani - kahdeksan vuotta aiemmin kirjoitetussa romaanissa. Yöllinen huoltoasema oli täsmälleen sellainen, kuin olin kuvitellut sen sisäisessä silmässäni kirjoittaessani kyseistä kohtausta -- häikäisevä valkoinen valo, bensapumppua käyttävä apulainen -- ja tuona hetkenä näin jotakin, mitä en ollut aiemmin havainnut. Muukalainen, jota olin auttamassa, oli ihonväriltään musta. Ajoimme takaisin hänen pysähtyneelle autolleen bensan kera, me kättelimme ja sitten palasin kerrostalooni. En koskaan nähnyt häntä enää. Hän ei voinut maksaa minulle takaisin, koska en tullut sanoneeksi hänelle, mikä talon monista huoneistoista oli minun tai mikä minun nimeni oli. Tämä kokemus järkytti minua perinpohjaisesti. Olin kirjaimellisesti elänyt erään kohtauksen läpikotaisin sellaisena kuin se oli ilmestynyt romaanissani. Toisin sanoen, olin elänyt eräänlaisen jäljennöksen Apostolien tekojen kohtauksesta, jossa Philip tapaa mustan miehen tiellä.

Mikä selittäisi kaiken tämän?

Olen keksinyt vastauksen, joka ei välttämättä ole oikea vastaus, mutta se on ainoa vastaus joka minulla on. Se liittyy aikaan. Teoriani on seuraava: Jossakin tietyssä tärkeässä mielessä aika ei ole todellista. Tai ehkä se on todellista, mutta ei niin kuin me koemme sen tai kuvittelemme sen olevan. Minulla oli akuutti, ylivoimainen varmuus (ja on edelleen), että kaikista näkemistämme muutoksista huolimatta, erityinen, muuttumaton, pysyvä maisema on muutoksia täynnä olevan maailman taustalla: ja että tämä näkymätön taustalla oleva maisema on Raamatun maisema; se on erityisesti Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta välittömästi seuraava ajanjakso; se on toisin sanoen Apostolien tekojen ajanjakso.

Parmenides olisi ylpeä minusta. Olen katsonut jatkuvasti muuttuvaa maailmaa ja julistanut, että sen alla on ikuinen, muuttumaton, ehdottoman todellinen maailma. Mutta mistä tämä on sitten saanut alkunsa? Jos oikea aika on osapuilleen 50 jKr, niin miksi me näemme sen 1978 jKr:nä? Ja jos me elämme todella Rooman valtakunnassa, jossakin päin Syyriaa, niin miksi se näyttäyy meille Amerikan Yhdysvaltoina?

Keskiajalla syntyi kummallinen teoria, jonka esitän teille nyt, oli miten oli. Se on teoria, jonka mukaan Paha -- Saatana -- on "Jumalan apina". Että hän luo väärät jäljitelmät luomuksesta, Jumalan aidosta luomuksesta ja väärentää sitten alkuperäiselle luomukseen alati lisää väliin. Auttaisiko tämä outo teoria selittämään kokemaani? Tulisiko meidän uskoa olevamme sumennettuja, petettyjä, että kyseessä ei olekaan vuosi 1978, vaan 50 jKr... ja että Saatana on punonut meille väärennetyn todellisuuden kuihduttaakseen uskomme Kristuksen paluuseen?

Voin vain kuvitella tilanteen, jossa psykiatri tutkii minua. Psykiatri kysyy: "Mikä vuosi nyt on?" Ja minä vastaan: "50 jKr." Psykiatri räpyttää silmiään ja kysyy sitten: "Ja missä olette nyt?" Vastaan: "Juudeassa." "Missä hitossa se on?" psykiatri kysyy. "Se on osa Rooman valtakuntaa", minun täytyisi vastata. "Tiedätkö kuka on presidentti?" psykiatri kysyisi, ja minä vastaisin: "Prokuristi Felix." "Olet sangen varma tästä?" psykiatri kysyisi minulta edelleen, välittäen samalla piilotetun signaalin kahdelle erittäin suurelle hourulan hoitajalle. "Jep", toistan uudelleen. ”Ellei Felix ole eronnut ja Prokuraattori Festus ole korvannut häntä. Felix piti Pyhää Pietaria--" -"Kuka sinulle kaiken tämän on kertonut?", psykiatri keskeyttäisi ärtyneenä, ja minä vastaisin: "Pyhä Henki". Ja tämän jälkeen havaitsisin olevani pehmustetussa huoneessa, katsellen sisältä käsin ulos ja tietäen silti tarkalleen kuinka sinne päädyin. Kaikki tuossa keskustelussa olisi tietyssä mielessä totta, vaikkakaan tuskin toisessa. Tiedän kyllä varsin hyvin, että nyt on vuosi 1978 ja että Jimmy Carter on presidentti, ja että asun Santa Anassa Kaliforniassa, Yhdysvalloissa. Tiedän jopa kuinka päästä huoneistostani Disneylandiin, seikka jota en voi unohtaa. Pyhän Paavalin aikana ei todellakaan ollut olemassa Disneylandia.

Joten, jos pakotan itseni olemaan erittäin rationaalinen, järkevä ja kaikenlaisia muita hyviksi asioiksi luettavia, minun on myönnettävä, että Disneylandin (jonka tiedän olevan todellinen) olemassaolo osoittaa, että emme asu Juudeassa 50-luvulla jKr. -- Pyhä Pietari pyörii ympäriinsä jättimäisissä teekupeissa sävellellessään ensimmäisiä korinttolaisia, samalla kun TV-kanava Pariisista on tullut filmaamaan tätä teleobjektiivilla - eihän noin voi olla. Pyhä Pietari ei koskaan menisi lähellekään Disneylandia. Ainoastaan ​​lapset, turistit ja vierailevat Neuvostoliiton korkeat virkamiehet menevät joskus Disneylandiin. Pyhimykset eivät.

Mutta jotenkin silti tuo raamatullinen materiaali ansoitti alitajuntani ja hiiviskeli siten romaaniini, ja yhtä totta, jostakin syystä vuonna 1978 elin uudelleen kohtauksen, jonka olin kuvaillut jo vuonna 1970. Sanon seuraavaa: On olemassa ainakin yhden romaanini perusteella sisäistä näyttöä siitä, että toinen todellisuus, muuttumaton sellaineen, täsmälleen sellainen kuten Parmenides ja Platon epäilivätkin, on näkyvän ilmiömäisen muutosmaailman taustalla, ja jollakin tavalla, ehkä yllätykseksemme, voimme leikata tiemme lävitse sinne. Tai pikemminkin, salaperäinen Henki voi saattaa meidät kosketuksiin sen kanssa, mikäli se haluaa meidän näkevän tämän pysyvän toisen maiseman. Aikaa kuluu, tuhansia vuosia kuluu, mutta samanaikaisesti tämän nykyaikaisen maailman nähdesämme, muinainen maailma, Raamatun maailma, on edelleen piilossa sen alla, paikallaan. Siellä ja silti todellinen. Iankaikkisesti.

Pitäisikö tässä kohtaa tyhjentää pankki ja kertoa loputkin tästä erikoisesta tarinasta? Teenpä sen, nyt kun olen jo mennyt näinkin pitkälle. Romaanini "Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi" julkaisi Doubleday helmikuussa 1974. Viikolla sen julkaisemisen jälkeen minulta poistettiin kaksi vihoittunutta viisaudenhammasta pentobarbitaalin alaisuudessa. Myöhemmin samana päivänä huomasin olevani kovissa kivuissa. Vaimoni soitti suukirurgille ja tämä puolestaan soitti apteekkiin. Puolen tunnin kuluttua ovelleni koputettiin: apteekin työntekijä toi minulle kipulääkkeitä. Vaikka minulla oli verenvuotoa, olin äärimmäisen sairas ja heikko, tunsin silti tarpeen itse vastata ovenkoputukseen. Avatessani oven, huomasin edessäni nuoren naisen -- joka käytti hohkaavan kultaista kaulakorua, jonka keskellä oli kimalteleva kultainen kala. Jostain syystä kimalteleva kultainen kala kuin hypnotisoi minut; Unohdin kivun, unohdin lääkityksen, unohdin miksi tyttö oli siinä. Katselin vain kalan merkkiä.

"Mitä tuo tarkoittaa?", kysyin häneltä.

Tyttö kosketti kimaltelevaa kultakalaa kädellään ja sanoi: "Tämä on varhaiskristittyjen käyttämä merkki." Sitten hän antoi minulle lääkepakettini.

Tuossa hetkessä, kun tuijotin hohtavaa kalamerkkiä ja kuulin hänen sanansa, koin yht'äkkiä sen, minkä myöhemmin opin olevan nimeltään anamneesi -- kreikankielinen sana, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "unohduksen menetystä". Muistin kuka olin ja missä olin. Yhdessä hetkessä, silmänräpäyksessä, kaikki se tuli takaisin minuun. Enkä ainoastaan pystynyt muistamaan sitä, vaan pystyin näkemään sen. Tyttö oli salainen kristitty ja niin olin minäkin. Elimme roomalaisten pelossa. Meidän piti olla yhteydessä salaisin merkein. Hän oli juuri kertonut kaiken tämän, ja se oli totta.

Lyhyen aikaa, niin vaikeaa kuin tätä onkaan uskoa tai selittää, näin mustan synkeän vankilan piirteiden ryömivän näkökenttääni, kuin vihamielisen Rooman ääriviivat. Mutta mikä vielä tärkeämpää, muistin Jeesuksen, joka oli aivan äsken ollut kanssamme ja ollut vain väliaikaisesti poissa, ja että hän palaisi pian takaisin. Tunteeni olivat iloisia. Varauduimme salaa ottamaan hänet tervetulleeksi takaisin. Ei kestäisi enää kauaa. Roomalaiset eivät tienneet. He luulivat Hänen olevan kuollut, ikuisesti kuollut. Se oli suuri salaisuutemme, iloinen tietämyksemme. Kaikesta näkyvästä huolimatta Kristus aikoi palata, ja siten niin riemumme kuten toiveikkuutemme oli rajatonta.

Eikö ole eriskummallista, että tämä outo tapahtuma, tämä menetetyn muistin palautuminen tapahtui vain viikko "Anna kyynelten tulla"-teoksen julkaisemisen jälkeen? Ja että "Anna kyynelten tulla" on nimenomaan se kirja, joka sisältää ihmisten ja tapahtumien kopion Apostolien tekojen kirjasta, joka tapahtuu juuri sinä ajankohtana -- välittömästi Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen -- jonka muistin nyt, kultaisen kalamerkin avulla, vasta aivan äsken tapahtuneeksi?

Jos sinä olisit minä, ja jos tämä tapahtuisi sinulle itsellesi, olen melko varma ettet voisi jättää asiaa sikseen. Etsisit teoriaa, joka selittäisi sen. Jo yli neljän vuoden ajan olen kokeillut yhtä teoriaa toisensa jälkeen: pyöreä aika, jäädytetty aika, ajaton aika, niin sanottu "pyhä" vastaan "arkinen" aika... En pysty edes laskemaan kaikkia teorioita, joita olen yrittänyt. Yksi vakio on kuitenkin vallinnut kaikissa teorioissa. On todellakin oltava salaperäinen Pyhä Henki, jolla on tarkka ja läheinen suhde Kristukseen, joka voi asua ihmisen mielissä, ohjata ja informoida heitä ja jopa ilmaista itseään näiden ihmisten kautta, jopa ilman heidän sitä tiedostamatta.

Kirjoittaessani "Anna kyynelten tulla"-teosta vuonna 1970, kävi vielä yksi epätavallinen sattuma josta tajusin jo silloin, ettei kyseessä ollut jokin osa tavanomaista kirjoitusprosessia. Eräänä yönä näin unta, erityisen eläväistä unta. Ja kun heräsin, huomasin olevani pakonomaisessa tilassa -- ehdottomassa välttämättömyyden tunteessa -- haluten saada tuon unen romaanini tekstiksi juuri sellaisena kuin näin sen unessani. Saadakseni uneni talteen täsmällisesti, minun täytyi tehdä yksitoista luonnosta käsikirjoituksen loppuosasta ennen kuin olin siihen tyytyväinen.

Siteeraan nyt otoksen tuosta romaanista sellaisena kuin se ilmestyi lopullisessa julkaistussa muodossaan. Katso, muistuttaako tämä uni sinua mistään.

	Maaseutu, ruskeahkon kuiva, kesäaika, siellä missä hän oli lapsena elänyt. Hän ratsasti hevosella, ja vasemmalta puoleltaan häntä hitaasti lähestyi joukko ratsuja. Hevosillaan sieltä ratsasti miehiä loistokkaissa kaavuissa, kullakin oma muotonsa, jokaisella päässään kärkevä kypärä, auringonvalossa kimallellen. Nuo hitaat, vakavan pyhät ritarit ohittivat hänet, ja niiden ohi kulkiessaan hän näki eräät kasvot selkeästi: muinaiset marmorikasvot, kauhistuttava vanha mies, jolla oli aaltoileva valkoinen parta. Miten voimakas nenä hänellä oli. Miten ylväät piirteet. Niin väsyneenä, niin vakavana, niin kaukana tavanomaisista miehistä. Ilmeisesti hän oli kuningas. Felix Buckman päästi heidät ohitseen; hän ei puhunut heille, eivätkä he sanoneet mitään hänelle. He kaikki yhdessä siirtyivät kohti taloa josta hän oli tullut. Siellä oli mies, joka oli sinetöinyt itsensä talon sisään, mies, aivan yksin, Jason Taverner, hiljaisuudessa ja pimeydessä, ilman ikkunoita, yksinään, tästä eteenpäin, aina ikuisuuteen asti. Istuen, ainoastaan olemassa ollen, elottomana. Felix Buckman jatkoi matkaansa kohti avointa maaseutua. Ja sitten hän kuuli selkänsä takaa kantautuvan yksittäisen hirveän kirkaisun. He olivat tappaneet Tavernerin, ja nähdessään heidän astuvan sisään, aistien heidät hänen ympärillään olevissa varjoissa, tietäen mitä he aikoivat hänelle tehdä, Taverner oli huutanut järkyttävän huudon. Felix Buckman tunsi sisimmässään täydellistä ja mittaamatonta surua. Mutta tuossa unessa hän ei palannut eikä katsonut taaksepäin. Mitään ei ollut tehtävissä. Kukaan ei olisi voinut pysäyttää noita miehiä monivärisissä kaavuissaan; heille ei oltaisi voitu sanoa ei. Joka tapauksessa se oli ohi. Taverner oli kuollut.

Kyseinen kohta ei luultavasti tuo mieleen mitään erityistä tapausta, paitsi ehkä lainvalvojien joukon joka on tullut vaatimaan tuomiota jollekin, kuka joko on syyllinen tai jonka katsotaan olevan syyllinen. Ei käy selville, onko Taverner tosiasiassa syyllistynyt rikokseen vai uskotaanko hänen vain syyllistyneen johonkin. Sain sellaisen mielikuvan että hän oli syyllinen, mutta että se oli tragedia että hänet täytyi tappaa, hirvittävän surullinen tragedia. Romaanissa, Felix Buckmanin näkemä uni saa aikaan sen, että tämä alkaa itkeä ja etsii siksi mustaa miestä huoltoasemalta yöaikaan.

Kuukausia romaanin julkaisemisen jälkeen löysin Raamatusta osan, johon tämä uni viittaa. Se on Danielin kirjasta, 7:9:

		Kun minä sitä katselin,
		istuimet asetettiin paikoilleen,
		ja Ikiaikainen istuutui.
		Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi
		ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa.
		Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä,
		ja sen pyörät olivat palavaa tulta.
		Hänen luotaan lähti liikkeelle
		tulinen virta.
		Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä,
		miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään.
		Oikeus asettui istumaan,
		ja kirjat avattiin.

Valkeahiuksinen vanha mies ilmestyy jälleen Ilmestyskirjassa, 1:13:

		Käännyin nähdäkseni, mikä ääni minulle puhui, ja kun käännyin, näin seitsemän kultajalkaista lamppua ja lamppujen keskellä hahmon, joka oli ihmisen kaltainen. Hänellä oli yllään pitkä viitta ja rinnan ympärillä kultainen vyö. Hänen päänsä ja hiuksensa hohtivat valkoisina kuin valkoinen villa, kuin lumi, ja hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit. Hänen jalkansa välkehtivät kuin sulatusuunissa hehkuva pronssi, ja hänen äänensä oli kuin suurten vesien pauhu.

Ja tämän jälkeen vielä kohdassa 1:17:

		Hänet nähdessäni minä vaivuin hänen jalkoihinsa kuin kuollut.

		Mutta hän laski oikean kätensä päälleni ja sanoi:

		"Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. Kirjoita siis, mitä näet: se, mikä on nyt, ja se, mikä on myöhemmin tapahtuva.

Ja, kuten Johannes Patmoksella, kirjoitin uskollisesti muistiin mitä näin ja laitoin sen romaaniini. Ja se oli totta, vaikka tuolloin en tiennyt, ketä tarkoitettiin tällä kuvauksella:

		"...hän näki eräät kasvot selkeästi: muinaiset marmorikasvot, kauhistuttava vanha mies jolla oli aaltoileva valkoinen parta. Miten voimakas nenä hänellä oli. Miten ylväät piirteet. Niin väsyneenä, niin vakavana, niin kaukana tavanomaisista miehistä. Ilmeisesti hän oli kuningas."

Todellakin hän oli kuningas. Hän on itse Kristus palanneena, tullut jakamaan tuomiota. Ja näin hän tekee romaanissani: Hän antaa tuomion pimeydeen sinetöidylle miehelle. Pimeyteen suljetun miehen on oltava Pahan prinssi, pimeyden voima. Kutsu sitä miksi tahdot, sen aika oli nyt tullut. Se oli tuomittu ja todettu parantumattomaksi. Felix Buckman saattoi nyyhkyttää surusta, mutta samalla hän tiesi, että tuomiota ei voitaisi kiistää. Ja niin hän ratsasti eteenpäin kääntymättä tai katsahtamatta taaksepäin, kuullen vain pelon ja tappion huudon: tuhotuneen pahuuden parahduksen.

Romaanini sisälsi siis aineistoa Raamatun muista osista sekä Apostolien teoista. Tulkittuna, romaani kertoo aivan toisen tarinan kuin pintatarina (johon meidän ei tarvitse mennä tässä). Todellinen tarina on yksinkertaistettuna tämä: Kristuksen paluu, tällä kertaa kuninkaana eikä kärsivänä palvelijana. Tuomarina, pikemminkin kuin epäoikeudenmukaisen tuomion uhrina. Kaikki on päinvastaista. Romaanini ydinviesti, tietämättäni sitä, oli varoitus voimakkaille: Pian teidätkin tuomitaan ja todetaan parantumattomaksi. Keneen tämä tarkalleen viitasi? No, en todellakaan voi sanoa; tai mieluummin -- en haluaisi sanoa. Minulla ei ole mitään eksaktia tietoa, pelkästään intuitio. Ja se ei riitä jatkamaan, joten pidän ajatukseni itselläni. Mutta saatat haluta kysyä itseltäsi, mitä poliittisia tapahtumia tässä maassa tapahtui helmikuun 1974 ja elokuun 1974 välillä. Kysy itseltäsi, kuka tuomittiin ja todettiin parantumattomaksi ja syöksyi alas kuin liekehtivä tähti, tuhoon ja häpeään. Maailman mahtavin mies. Tunnen surua hänen puolestaan, yhtä paljon nyt kuin silloin kun näin tuon unen. "Se onneton, miesparka", sanoin kerran vaimolleni kyyneleet silmissäni. "Hiljaa pimeydessä, soittaen pianoa yöllä itselleen, yksin ja peloissaan, tietäen mitä on tulossa." Anna Jumalan lopulta antaa hänelle anteeksi. Mutta mitä tehtiin hänelle ja kaikille hänen miehilleen -- "kaikki presidentin miehet", kuten sanotaan -- se oli tehtävä. Mutta se on ohi, ja hänet pitäisi päästää jälleen auringonvaloon; Mitään olentoa tai ketään ei pidä sulkea ikuisesti pimeyteen, pelossa. Se ei ole inhimillistä.

Juuri sillä hetkellä kun korkein oikeus päätti että Nixon-nauhat oli luovutettava erityissyyttäjälle, olin syömässä Yorba Lindan kiinalaisessa ravintolassa -- kyseessä on pikkukaupunki Kaliforniassa jossa Nixon kävi koulua -- missä hän varttui, työskenteli ruokakaupassa, siellä on hänen mukaansa nimetty puisto, ja tietysti Nixonien talo, yksinkertaisine vuorauslautoineen ja kaikkea sellaista. Onnenkeksissäni, sain seuraavanlaisen ennustuksen:

		SALASSA TEHDYILLÄ ASIOILLA
		ON KEINONSA TULLA NÄKYVIIN

Postitin tuon paperilippusen Valkoiseen taloon, mainiten samalla saatekirjeessä, että kiinalainen ravintola sijaitsi mailin sisällä Nixonin alkuperäisestä talosta, ja lisäsin vielä: "Luulenpa että nyt on käynyt virhe; vahingossa sain herra Nixonin ennustuksen. Onkohan hänellä minun?" Valkoinen talo ei vastannut.

No, kuten olen aiemmin sanonutkin, oletetun kaunokirjallisuusteoksen kirjoittaja saattaa kirjoittaa totuuden ilman että sitä edes tietää. Lainatakseni Ksenofanesta, toista esisokraatikkoa: "Vaikka ihmisen pitäisikin puhua täydellisin totuus, silti hän itse ei tiedä sitä, sillä kaikki on ulkonäköön kääritty." (katkelma 34). Ja Herakleitos lisäsi tähän: "Asioiden luonteella on tapana piiloutua." (katkelma 54). W. S. Gilbert, Gilbertistä ja Sullivanista, totesi: "Asiat ovat harvoin miltä ne näyttävät; rasvaton maitokin naamioituu kermaksi." Kaiken tämän ydin on siinä, ettemme voi luottaa aisteihimme emmekä luultavasti edes 'a priori'-päättelyihimme. Aistiemme osalta ymmärrän että ihmiset, jotka ovat olleet sokeita syntymästään lähtien, ja joille yhtäkkiä palautetaan näkökyky, ovat hämmästyneitä huomatessaan, että esineet näyttävät pienenevän ja ienenevän mitä kauemmas ne menevät. Loogisesti ajatellen tähän ei ole mitään syytä. Olemme tietysti hyväksyneet sen, koska olemme tottuneet siihen. Näemme esineiden pienenevän, mutta tiedämme, että todellisuudessa ne pysyvät samankokoisina. Joten jopa arkipäiväinen pragmaatikkokin käyttää tietynlaista hienostunutta vähättelyä sen suhteen, mitä hänen omat silmänsä ja korvansa tälle kertovat.

Vain vähän on säilynyt siitä mitä Herakleitos kirjoitti ja sekin vähä on sangen epäselvää, mutta katkelma 54 on selkeä ja tärkeä: "Piilevä rakenne on ilmeisen rakenteen hallitsija". Tämä tarkoittaa, että Herakleitos uskoi, että eräänlainen huntu peitti todellisen näkymämme. Hän on myös saattanut epäillä, ettei aika ollut jollakin tapaa sitä miltä vaikutti, sillä katkelmassa 52 hän totesi: "Aika on leikkivä lapsi, pelaamassa tammea; lapsen on valtakunta." Tämä on todellakin kryptistä. Mutta hän sanoi myös katkelmassa 18: "Jos joku ei sitä odota, hän ei saa selville odottamattomia; sitä ei tule jäljittää eikä mikään polku sinne vie." Edward Hussey sanoo tieteellisessä kirjassaan "Esisokraatikot":

Jos Herakleitos haluaa olla niin vaativa useimpien ihmisten osoittaman ymmärryksen puutteen suhteen, olisi se vaikuttanut ainoastaan järkevältä jos hän olisi tarjonnut lisäohjeita totuuden luo läpäisemiseen. Arvuutteluin puhuminen viittaa siihen, että jonkinlainen ilmestys joka ei ole ihmisen hallinnassa, on välttämätöntä ... Todellinen viisaus, kuten on nähty, liittyy läheisesti Jumalaan, mikä viittaa edelleen siihen, että viisautta edistettäessä ihmisestä tulee samankaltainen kuin, tai osa Jumalaa.

Tämä lainaus ei ole peräisin uskonnollisesta tai teologisesta kirjasta; se on Oxfordin yliopiston muinaisfilosofian luennoitsijan analyysi varhaisimmista filosofeista. Hussey tekee selväksi, että näille varhaisille filosofeille ei ollut eroa filosofian ja uskonnon välillä. Ensimmäisen suuren kvanttihypyn kreikkalaisessa teologiassa teki Ksenofanes Kolofonilainen, syntynyt kuudennen vuosisadan puolivälissä eKr. -- Ksenofanes, ilman auktoriteetteihin vetoamista, paitsi omaan mieleensä, sanoo:

	"Yksi jumala vain on, ei millään muotoa kuolevaisten olentojen kaltainen, ei ruumiillisessa muodossaan tai mielensä ajatuksissa. Kaikki hänessä näkee, kaikki hänessä ajattelee, kaikki hänessä kuulee. Hän pysyy aina liikkumattomana samassa paikassa; ei ole sopivaa, että hän liikuskelisi ympäriinsä vuoroin niinpäin, vuoroin näin."

Tämä on hienovarainen ja edistynyt Jumalan käsite, ilmeisesti ensimmäinen laatuaan kreikkalaisten ajattelijoiden keskuudessa. "Parmenideen väitteet näyttivät osoittavan, että kaiken todellisuuden on todellakin oltava mieli itse", Hussey kirjoittaa, "tai mielessä oleva ajatuksen kohde." Erityisesti Herakleitoksesta hän sanoo: "Herakleitoksesta on vaikea sanoa, kuinka kaukana Jumalan mielessä olevat suunnitelmat erotetaan maailmassa tapahtuvasta toteutuksesta tai kuinka kauas Jumalan mieli erotetaan maailmasta." Anaksagoraan toimesta tehty seuraava hyppy on aina kiehtonut minua. "Anaksagoras oli ajautunut materian mikrorakenteen teoriaan, joka teki materiasta jossain määrin salaperäisen ihmisen mielelle." Anaksagoras uskoi, että mieli määräsi kaiken. Nämä eivät olleet lapsellisia ajattelijoita eivätkä laisinkaan alkukantaisia. He keskustelivat vakavista asioista ja tutkivat toistensa näkemyksiä taitavalla oivalluksella. Vasta Aristoteleen aikaan heidän näkemyksensä supistettiin siihen, mitä voimme siististi - mutta väärin - luokitella karkeatekoiseksi. Paljon esisokratista teologiaa ja filosofiaa voidaan tiivistää seuraavasti: Kosmos ei ole sellainen kuin se näyttää olevan, ja mitä se luultavasti syvimmällä tasollaan on, on juuri sitä, mitä ihmisolentokin on syvimmällä tasollaan -- sanoimmepa sitä sitten mieleksi tai sieluksi, se on jotain yhtenäistä, joka elää ja ajattelee ja vain näyttää olevan monikossa sekä aineellista. Suuri osa tästä näkemyksestä saavuttaa meidät Kristusta koskevan Logos-opin kautta. Logos oli samanaikaisesti sekä se joka ajatteli, ja se asia mitä se ajatteli: ajattelija ja ajateltu yhdessä. Tällöin maailmankaikkeus on siis sekä ajattelija että ajatus, ja koska olemme osa sitä, me ihmisinä olemme, lopullisessa analyysissä, sekä ajatuksia että näiden ajatusten ajattelijoita.

Joten, jos Jumala ajattelee Roomaa noin vuonna 50 jKr, niin Rooma vuonna 50 jKr silloin on. Maailmankaikkeus ei ole mikään kelattava kello, eikä Jumala se käsi joka sitä kelaa. Maailmankaikkeus ei myöskään ole paristokäyttöinen rannekello eikä Jumala sen paristo. Spinoza uskoi, että maailmankaikkeus on avaruuteen jatkuva Jumalan ruumis. Mutta kauan ennen Spinozaa -- kaksituhatta vuotta ennen häntä -- Ksenofanes oli sanonut: "Vaivattomasti hän käyttää kaikkea mielensä ajatuksella." (Katkelma 25).

Jos joku teistä on lukenut romaanini nimeltä "Ubik", tiedätte miten kyseisessä tarinassa salaperäinen entiteetti, tai mieli nimeltä Ubik alkaa sarjana halpoja ja mauttomia mainoksia ja päätyy sitten sanomaan:

	"Minä olen Ubik. Ennen maailmankaikkeutta olin Minä olen. Tein auringot. Tein maailmat. Loin elämän ja paikat, joissa he asuvat; Siirrän ne tänne, laitoin ne tuonne. He menevät kuten sanon, he tekevät niin kuin minä sanon heille. Olen sana ja nimeäni ei koskaan sanota, nimeä, jota kukaan ei tiedä. Minua kutsutaan Ubikiksi, mutta se ei ole nimeni. Minä olen. Minä tulen aina olemaan."

Tästä käy selväksi, kuka ja mikä Ubik on; siinä sanotaan nimenomaisesti, että se on sana, eli Logos. Saksankielisessä käännöksessä on yksi upeimmista oikean ymmärryksen hairahduksista johon olen koskaan törmännyt; Jumala varjele meitä siltä että mies joka käänsi Ubik-romaanini saksaksi tekisi käännöksen kreikkalaisen koineenkielisestä Uudesta testamentista saksaksi. Hän onnistui hyvin, kunnes pääsi lauseeseen: "Minä olen sana". Se hämmästytti häntä. Mitä kirjailija voisi tarkoittaa tällä? Hän oli varmasti kysynyt asiaa itseltään, tietenkään koskaan Logos-oppiin törmäämättä. Joten, hän teki niin hyvää käännöstyötä kuin mahdollista. Saksankielisessä versiossa Absoluuttinen Entiteetti, joka loi auringot, loi maailmat, loi elämän ja paikat joissa he asuvat, sanoo itsestään:

	"Olen tuotenimi."

Jos hän olisi kääntänyt evankeliumin pyhän Johanneksen mukaan, luulenpa että lopputulos olisi ollut:

	"Kun kaikki alkoi, tuotenimi oli jo. Tuotemerkki asui Jumalan kanssa, ja mitä Jumala oli, tuotenimi oli."

Näyttää siltä, ​​etten tuo teille vain terveisiä Disneylandista, mutta myös Mortimer Snerdiltä. Tällainen on tekijän kohtalo, joka toivoi sisällyttävänsä teologisia aiheita kirjoituksiinsa. ”Tuotemerkki oli, silloin, alussa Jumalan kanssa, ja hänen kauttaan kaikki tapahtui; yhtään ainoaa asiaa ei luotu ilman häntä. " Näin siinä käy jalojen tavotteiden kanssa. Toivotaan, että Jumalalla on huumorintajua.

Vai pitäisiköhän minun sanoa: Toivotaan, että tuotenimellä on huumorintaju.

Kuten kerroin teille aiemmin, kaksi kestoaihetta kirjoituksissani ovat: "Mikä on todellisuus?" ja "Mikä on aito ihminen?" Olen varma, että näette nyt, etten ole pystynyt vastaamaan ensimmäiseen kysymykseen. Minulla on pysyvä intuitio siitä, että jotenkin Raamatun maailma on kirjaimellisesti todellinen, mutta peitelty maisema, joka ei koskaan muutu, on piilotettu näkemämme ulkopuolelle, mutta joka on meille ilmestyksien kautta tavoitettavissa. Siinä kaikki, mitä asiasta pystyn keksimään -- sekoitus mystistä kokemusta, päättelyä ja uskoa. Haluaisin kuitenkin sanoa jotain aidon ihmisen piirteistä; sillä siinä tehtävässä olen saanut aikaan jokseenkin uskottavampia vastauksia.

Aito ihminen on yksi meistä, joka vaistomaisesti tietää, mitä hänen ei pitäisi tehdä, ja lisäksi hän tekee tyhjäksi sellaisten tekemisen. Hän kieltäytyy tekemästä sitä, vaikka tämä tuottaisi kammottavia seuraamuksia hänelle itselleen ja niille, joita hän rakastaa. Tämä on minulle tavallisten ihmisten viime kädessä sankarillinen piirre; he sanovat tyrannille ei, ja suhtautuvat tyynesti vastarintansa seuraamuksiin. Heidän tekonsa voivat olla pieniä ja lähes aina huomaamattomia, historian sivuuttamia. Heidän nimiään ei muisteta, eivätkä nämä aidot ihmiset odottaneet heidän nimiään muistettavankaan. Näen heidän aitoutensa omituisella tavalla: en heidän halussaan tehdä suuria sankaritekoja, vaan hiljaisissa kieltäytymisissään. Pohjimmiltaan, heitä ei voi pakottaa olemaan mitään sellaista, jota he eivät ole.

Väärien todellisuuksien voima joka pahoinpitelee meitä näinä päivinä -- nämä tarkoituksella valmistetut väärennökset -- eivät koskaan tunkeudu todellisten ihmisten sydämiin. Toisinaan katson lapsiani katsomassa televisiota ja pelkään ensin mitä heille opetetaan, kunnes ymmärrän, että heitä ei voi turmella tai tuhota. He katsovat, kuuntelevat, ymmärtävät ja hylkäävät sitten, missä ja milloin se on tarpeen. Lapsen kyvyssä vastustaa petosta on jotain valtavan voimakasta. Lapsella on selkein silmä, vakain käsi. Kaupustelijat, promoottorit, he vetoavat turhaan näiden pienten ihmisten uskollisuuteen. Aamiaismurofirmat voivat tosin pystyä markkinoimaan valtavia määriä roska-aamiaisia; hampurilais- ja hot dog -ketjut saattavat myydä lapsille loputtomasti epärealistisia pikaruokia, mutta syvä sydän lyö vakaasti, saavuttamatta ja perusteluitta. Nykypäivän lapsi pystyy havaitsemaan valheen nopeammin kuin viisain aikuinen kaksi vuosikymmentä sitten. Kun haluan tietää, mikä on totta, kysyn lapsiltani. He eivät kysy minulta; minä käännyn heidän puoleensa.

Eräänä päivänä, kun poikani Christopher, joka on neljän, leikki minun ja äitinsä edessä, me kaksi aikuista aloimme keskustella Jeesuksen hahmosta synoptisissa evankeliumeissa. Christopher kääntyi hetkeksi meitä kohti ja sanoi: ”Olen kalastaja. Kalastan kalaa.” Hän leikki jonkun minulle antamalla metallilyhdyllä, jota en ollut koskaan käyttänyt... ja yhtäkkiä tajusin, että lyhty oli kalan muotoinen. Ihmettelen, mitä ajatuksia pienen poikani sielussa oli sillä hetkellä -- eikä aamiaismurojen kaupustelijat tai karkkien tyrkyttäjät niitä sinne olleet laittaneet. ”Olen kalastaja. Kalastan kalaa. ” Nelivuotias Christopher oli löytänyt merkin, jonka en löytänyt vasta 45-vuotiaana. Aika nopeutuu. Ja mitä lopputarkoitusta varten? Ehkä meille kerrottiin se kaksituhatta vuotta sitten. Tai ehkei se tapahtunutkaan ​niin kauan sitten; ehkä sekin on harhaa että niinkin kauan aikaa on kulunut. Ehkä tämä tapahtuikin vain viikko sitten, tai vaikkapa vain aiemmin juuri tänään. Ehkä aika ei ainoastaan nopeudu; ehkä se on myös loppumassa.

Ja jos näin tapahtuu, Disneylandin ajelut eivät koskaan enää tule olemaan entisellään. Sillä kun aika loppuu, Disneylandin linnut, virtahevot, leijonat ja peurat eivät ole enää simulaatioita ja niin, ensimmäistä kertaa, oikea lintu laulaa.