”Marisa, se temppusi taisikin toimia”, Reimu sanoi hämmentyneenä. Heidän edessään avautui aivan toinen maisema. He eivät olleet kohdanneet maan alta paljastuvaa jokea, vaan he olivat kuivin jaloin saapuneet metsän keskelle. Ympärille katsellessaan he havaitsivat vain loputtomiin jatkuvaa kuusimetsää osittain lumipeitteessä.
”En kuitenkaan luota taitoihisi taikatempuissa”, Reimu nielaisi, yrittäen säilyttää ylpeytensä, ”Voi siis olla, että olemme yhä Gensokyossa, mutta käännyimme vain väärään tunneliin. Kävelimme vain vahingossa vuoren huipulle. Se on paras selitys.”
”Jaahas. Matkakumppaniksi sinulla on huolestuttavan vähän luottoa minuun”, marisi Marisa.
”En sitä paitsi muista Kekon tehneen tuota unessani”, Reimu puolustautui, ”hän vain tyrkkäsi minut alas yhteen onkaloista ja sanoi ajan loppuneen.”
”Ehkä juuri siksi hän ei sitä kertonut, sillä aika loppui kesken. Minulle ja Kosuzulle hän kertoi riitistä.”
Reimu yritti selvästi keksiä jotain nokkelaa vastatakseen.
”Mitä me hölmöt tässä oikein seisomme? Paras selvittää missä olemme, niin pääsemme nopeammin kotiinkin”, Reimu kivahti ollessaan kyvytön vastaamaan Marisan nokkeluuteen ja lähti määrätietoisesti tallustamaan eteenpäin: ”Kunhan pääsemme avoimemmalle paikalle, voimme lentää ylemmäs ja tarkastaa kuinka oikeassa olet.”
Kun aurinko alkoi painua mailleen vähän ajan kuluttua, eivät he edelleenkään olleet löytäneet avointa paikkaa. Matka oli kuitenkin väsyttänyt heitä sekä henkisesti että fyysisesti, joten heidän voimansa olivat jo vähissä. Hetken kuluttua Reimu romahtikin kiven viereen.
”Ehkä on viimein aika, kun lopetamme tältä päivältä. Olen ihan puhki”, hän totesi ja hieroi vatsaansa, ”ja on nälkä.”
Marisa naurahti ja laski säkkinsä maahan.
”Mitä haluat syödä? Multa löytyy vaikka mitä. Käykö riisipallot ja sake?” Marisa kysyi. Reimu nappasi ahnaasti ystävänsä kädestä riisipallot ja melkein nielaisi ne kokonaisina. Riisipallot katosivat yksitellen, kunnes he olivat napaansa myöten täynnä. Reimu suorastaan rojahti kiven päälle ja levittäytyi sen sammaleille lievästi humalassa.
”Niin hyvää sakea. Oi kuinka ihana onkaan pitkän päivän jälkeen romahtaa tälle kivelle!” Reimu julisti. Marisa ei voinut pidätellä nauruaan.
”Niin ihana, ihana kivi”, Reimu jatkoi tyytyväistä soperrustaan, ”niin suuri, niin pehmeä, ja niin lämmin… Hetkinen, lämmin?”
Reimu pamautti kiveä.
Valtavalla mölväisyllä suuri ruskea eläin kohottautui jaloilleen ja juoksi hajamielisen hätääntyneesti tiehensä. Kaksikko tuijotti ihmeissään tuota outoa ilmestystä.
”Mikä ihme se oli?” uskaltautui Marisa lopulta kysymään Reimulta.
”Yokai?” Reimu ehdotti, mutta perui ajatuksensa. ”Ei, se ei antanut minkäänlaista auraa itsestään. Se vaikuttaa olevan ihan vain eläin.”
”Oli mikä oli, tähän en jää. Jos tuo palaa, olemme pulassa,” Marisa pakkasi tavaransa, nosti Reimun jaloilleen, laittoi tämän selkään hänen matkatavaransa ja kädestä pitäen johdatti humalaista toveriaan läpi yhä synkemmäksi käyvän metsän. Vaara oli antanut hänelle uutta voimaa jatkaa menosuunnaksi olettamaksi suunnaksi. Viimeisen auringonsäteen kadotessa Marisa sytytti mini-hakkeronsa, jonka avulla hän pääsi jotenkuten etenemään pimeässä. Marisa kiihdytti jatkuvasti vauhtia, vaikka Reimu vaikersikin jo yhä kovemmin perässä. Joka puolella heitä tarkkaili useita silmäpareja. Eläimiä, kummituksia, henkiä, aivan kuin koko luomakunta olisi kiinnittänyt huomionsa heihin. Pitkän matkan Marisa jaksoi puolijuosta, mutta lopulta hänen voimansa pettivät. Hänen pysähtyessä hengittämään Reimu romahti maahan melkein tainnuksissa. Koottuaan hengityksensä Marisa tajusi päänsä nostaessaan heidän viimein saapuneen aukion reunalle. Hänen onnekseen hän erotti suuren kiven keskellä aukiota ja tajusi heidän voivan viettää yönsä siellä. Marisa ravisteli Reimua.
”Reimu, enää vähän matkaa, tuolla voimme nukkua susista ja karhuista välittämättä!”
Reimu ei vastannut, vaan ainoastaan korahti herätysyrityksille. Marisa pinnisti viimeiset voimansa ja nosti ystävänsä maasta. Hän tajusi kuitenkin, ettei voi kuljettaa sekä tavaroitaan että ystäväänsä yhtä aikaa, joten hän enempää ajattelematta heitti tavaransa puun juurakolle, ottaen vain luutansa ja hakkeronsa valaistukseksi. Hän vaivalloisesti raahasi ystäväänsä selässään kohti kiveä. Murahdus.

Marisa nosti päätään ja katsoi ympärilleen. Hän ei kuitenkaan erottanut mitään. ’Se oli vain mielikuvitustani’ hän ajatteli jatkaessaan eteenpäin. Jälleen murahdus. Aiempaa kovaäänisempi. Marisa tajusi, ettei ole yksin niityllä, ja jatkoi ripeämmin matkaansa. Murahdus alkoi kuulua nyt useammin. ’Eläimet pelkäävät tulta’, ajatteli Marisa ja nosti hakkeronsa korkeammalle. Sitten hän erotti sen. Heidän oikealla puolellansa liikkui iso eläin. Tällä kertaa Marisa tiesi mikä se oli. Karhu. Gensokyon mustia karhuja paljon suurempi, mutta selvästi samanmuotoinen. Se alkoi lähestymään heitä. Marisa tajusi, että nyt oli tosi kyseessä. Joko he joutuisivat syödyiksi nyt tai sitten he ehtisivät kivelle. Jos hän kohottaisi hakkeron nyt, ehtisi karhu syöksyä heidän luoksensa ennen kuin se ampuisi. Luudallekin heittäytyminen olisi liian hidasta, varsinkin tässä kunnossa. Ainut vaihtoehto olisi siis juosta. Marisa pinkaisi vaivalloiseen hölkkään. Hän ei ollut ottanut huomioon todellista kuntoaan, joten eteneminen oli vaivalloista jalkojen kivun ja väsymyksen kasvaessa. Karhu aloitti takaa-ajon. Sen valtava ruumis röhkäisi ja murahti jokaisella askeleella. Jokainen sekunti se tuli yhä lähemmäksi. Viimein Marisa erotti omin silmin kiven. Vain muutama askel ja he olisivat turvassa. Sitten hän tunsi suuren voiman selässään ja lensi päin kiveä. Saatuaan ajatuksensa kokoon hän näki Reimun vierellään, luutansa ja hakkeronsa lojuessa kauempana. Myös pieni rasia tippui hänen taskustaan. Karhu oli saavuttanut heidät ja puskenut suurella päällään heidät usean metrin matkan. Nyt se oli aivan heidän edessään. Karhu nousi takajaloilleen ja paljasti todellisen kokonsa seisoessaan yli kahden metrin korkuisena ja karjuessaan voitonriemuisesti. Marisa tajusi lopun tulleen ja käpertyi Reimun viereen valmistautuen iskuun.
Karhu karjahti kivusta. Marisan avatessa silmänsä hän näki ison nuolen iskeytyneen sen silmään. Karhu tanssi kivusta ympäriinsä heiluen. Sitten toinen nuoli iskeytyi karhun kaulaan. Surullisesti ulisten se säntäsi pakoon häntä koipiensa välissä. Kohta Marisa havaitsi karhua vastakkaisesta suunnasta ilmestyvän mies. Miehen saapuessa kivelle hän antoi Marisalle annoksen vahvaa alkoholia. Marisa tunsi voimiensa palaavan.
”Oletteko kunnossa?” mies kysyi. Marisa yllättyi ymmärtäessään muukalaista.
”K-kiitos”, hän vastasi varovaisesti. Mies nyökkäsi ja kääntyi sitten Reimua päin ja tarkasti tämän pulssin ja hengityksen.
”Ystäväsi vaikuttaa olevan kunnossa, mutta on parasta viedä hänet mökkiini lepäämään. Asun äitimuorini kanssa tässä lähistöllä”, mies selitti, ”jos pystyt kävelemään, kävele. Muuten sudet saavat meidät haistaessaan karhun veren.”
”Mutta entä tavaramme?” Marisa hätääntyi muistaessaan omaisuutensa ja keräsi nopeasti lähimmät tavaransa.
”Hakekaa ne aamulla, eväänne toimivat harhautuksena susille sun muille mäyrille. On niilläkin nälkä. Kiittäisit onneasi, ettet päätynyt niiden illalliseksi.”
Mies lähti enempää sanomatta nopeasti tallustamaan tulosuntaansa Reimu selässään. Marisa kipitti tämän vierelle nopeasti miehen kehotusta totellen.
”Nimeni on muuten Marisa, ja hän on Reimu”, Marisa esitteli itsensä , ”entä saanko tiedustella omaa nimeäsi?”
Mies mietti hetken.
”Nimi on Joukahainen. Kutsu vain Joukoksi.”