Kun tapaan eversti Jollin taas, kun hän viettää vapaa-aikaa; käännän keskutelun kidutukseen. "Entä jos vankinne puhuukin totta", kysyn, "mutta huomaa ettei häntä uskota? Eikö se ole hirvittävä tilanne? Kuvitelkaa: ihminen on valmis myöntämään, myöntämään kaiken, hänellä ei ole enää mitään mitä myöntää, hän on luhistunut, ja silti häntä painostetaan myöntämään lisää! Ja mikä vastuu kuulustelijalla! Mistä te voitte tietää milloin ihminen on phunut totta?"

"Siinä on tietty sävy", Joll sanoo. "Ihmisen ääneen tulee tietty sävy kun hän puhuu totta. Koulutus ja kokemus opettavat meidät erottamaan sen sävyn."

Totuuden sävy! "Pystyttekö erottamaan sen sävyn tavallisesta arkipuhueesta? Pystyttekö kuulemaan puhunko minä totta?"

Tämä on toistaiseksi luottamuksellisin hetkemme, jonka hän kuittaa pienellä huiskaisulla. "Ei, te ymmärrätte väärin. Minä puhun nyt vain erikoistilanteesta, minä puhun tilanteesta jossa minä etsin totuutta, jossa minun on käytettävä painostuskeinoja sen löytämiseksi. Ensin san valheita, sitten lisää painostusta, sitten luhistuminen, sitten lisää painostusta, sitten totuus. Sillä tavalla totuuden saa esiin."

Kipu on totuus, kaikkea muuta on syytä epäillä. Sen minä saan irti keskustelustani eversti Jollin kanssa, jonka koko ajan kuvittelen suippoine sormenkynsineen, malvanvärisine nenäliinoineen, siroine jalkoineen ja pehmeine kenkineen liikuskelevan pääkaupungissa, jonne hän niin ilmeisen kärsimättömästi kaipaa, mumisevan ystäviensä kanssa teatterin käytävillä näytösten välissä.

Raportti jonka piirituomarina häneltä saan on lyhyt. "Kuulustelun aikana vangin todistajanlausunnossa ilmeni ristiriitaisuuksia. Näistä ristiriitaisuuksista huomatutettaessa vanki raivostui ja hyökkäsi tutkimuksia suorittavan viranomaisen kimppuun. Seurasi kahakka, jonka aikana vanki paiskaitui seinää vasten. Häntä ei saatu virkoamaan."

Perinpohjaisuuden vuoksi, kuten lain kirjain vaatii, kutsun vartijan ja pyydän häntä antamaan lausuntonsa. Hän antaa sen ja kirjoitan muistiin hänen sanansa: "Vanki menetti malttinsa ja hyökkäsi vierailevan upseerin kimppuun. Minut  kutsuttiin auttamaan hänen taltuttamisessaan. Kun astuin sisään, kamppailu oli jo päättynyt. Vanki oli tajuton ja hänen nenässtään vuoti verta." Osoitan kohtaa johon hänen kuuluu panna puumerkkinsä. Hän ottaa minulta kynän kunnioittavasti.

"Määräsikö se upseeri mitä sinun on sanottava minulle?" minä kysyn lauhkeasti. "Kyllä", hän sanoo. "Oliko vangin kädet sidottu?" "Oli. Ei kun, ei."

Päästän hänet menemään ja kirjoitan hautausmääräyksen. Mutta ennen nukkumaanmenoa otan lyhdyn, ylitän torin ja kierrän sivukatujen kautta vilja-aitalle. Mökin ovella on uusi vartija, toinen maalaispoika unessa huopaan kääriytyneenä. Sirkka lakkaa sirittämästä lähestyessäni. Vartija ei herää kun vedän salvan ovesta. Astun mökkiin pidellen lyhtyä korkealla, tajuten tunkeutuvani pyhäksi tai epäpyhäksi muuttuneelle maaperälle, jos niillä nyt on mitään eroa.