Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi se iski silloin kuin se iski. Ihmisen mieli suojelee ihmistä itseltään kuin suo suojelee marjojaan. – – Minulla oli parisuhde, työpaikka ja kaikki hienosti – ja silloin mieleni päätti kertoa, että WELL ­ACTUALLY, muistatkos vielä NÄMÄ ASIAT.

Muutama vuosi sitten Anni Saastamoinen kertoi ystävilleen ikävän uutisen: hän sairastaa masennusta.

Osa ystävistä hämmästyi. Kuinka voit olla kipeä, sullahan on kaikki hyvin? Miten niin et muka jaksanut nousta aamulla sängystä?

Saastamoinen mietti itsekin, mitä vikaa hänessä oli.

Tuntui syylliseltä. Kaikkihan oli tosiaan ihan hyvin. Äärettömän paljon kurjemmissa oloissa elävät ihmiset selviävät eivätkä valita, mutta hän, alle kolmekymppinen kalliolainen, oli koko ajan itkuinen eikä suoriutunut arkisista askareista.

Työssään toimittajana hänen ei ollut koskaan tarvinnut pakottaa tekstiä valmiiksi, mutta nyt hän ei saanut näpyteltyä sanaakaan ulos. Vielä hetki sitten hän oli nauttinut hyvistä keskusteluista ja ystävien seurasta. Nyt hän oli alkanut kartella läheisiään.

Vasta myöhemmin Saastamoinen ymmärsi, ettei hänen sairastumisensa hetki ehkä sittenkään ollut sattumaa. Masennus oli tehnyt tu­loaan jo jonkin aikaa – odottanut tarpeeksi mukavaa hetkeä iskeä.

Se oli yksi oivalluksista, joiden vuoksi Saastamoinen päätti kirjoittaa kokemuksistaan kirjan, Depressiopäiväkirjat.

Masennukseen voi sairastua, vaikka kaikki näyttää onnelliselta. Itse asiassa juuri niinä hetkinä sairaus saattaa päästä oikein kunnolla valloilleen.

Elämä sakkasi syksyllä kolme vuotta sitten. Saastamoinen toimi pienessä firmassa sisällöntuottajana ja oli myös paikan ainoa toimittaja. Töitä riitti, tai pikemminkin kasaantui, eikä kaikkea millään ehtinyt.

”Yritin parhaani mukaan pitää itsestäni huolta, syödä vitamiineja ja käydä lenkillä, vaikkei voimia ollutkaan. Ajattelin nukkuneeni huonosti, mutta kun väsymys jatkui puolitoista kuukautta, tajusin sen olevan jotain muuta.”

Tiukka tilanne töissä hellitti, mutta Saastamoisen olo ei. Hän kävi vessassa itkemässä tai tuijotti tunteja koneensa näyttöä ja pelkäsi jäävänsä kiinni saamattomuudesta.

”En pystynyt edes soittamaan haastateltaville, koska kaikenlaiset sosiaaliset kohtaamiset ahdistivat."

Aloitekyky katosi ja tilalle tuli tuskastunut vihaisuus. Oli aivan liikaa, jos töistä kotiin selvittyään olisi pitänyt lähteä vielä uudestaan esimerkiksi kauppaan.

Masennusta on kaikenlaista, ja se ottaa erilaisia muotoja: sairastunut saattaa olla töissä ja käydä kahviloissa, Saastamoinen sanoo.
Masennusta on kaikenlaista, ja se ottaa erilaisia muotoja: sairastunut saattaa olla töissä ja käydä kahviloissa, Saastamoinen sanoo. (KUVA: Heidi Piiroinen)

Välillä pelkkä kotiin tuleminen nostatti raivon.

”Jos kotona ei oltu imuroitu, näin kaiken likaisena ja aloin vihata ko­tiamme.”

Jonkin ajan kuluttua puoliso sanoi, ettei kaikki todellakaan ole hyvin, ja että tilanne vaatisi ulkopuolista apua. Se oli juuri se töytäys, jota Saastamoinen tarvitsi.

Loppuvuodesta 2014 Saastamoinen tapasi terveyskeskuksessa lääkärin ja sai heti sairauslomaa. Hän on kiitollinen tälle asiantuntemuksesta ja empatiasta. Myöhemmin hän on kuullut lääkäreistä, jotka eivät tahdo ottaa masennusta tosissaan.

Sairausloman lisäksi lääkäri kirjoitti myös lääkemääräyksen. Kyllä Saastamoinen lääkkeet hakikin, mutta ei uskaltanut heti aloittaa. Hän pelkäsi. Muuttuisinko toiseksi? Menettäisinkö kokemukseni?

Lääkärikäynnin jälkeen alkoi hoitosuhdetta ylläpitävä ”temppurata”, Saastamoinen sanoo. Hänen piti tavata psykiatrista sairaanhoitajaa kolmen kuukauden ajan. Vasta sitten hän saattoi saada B-lausunnon Kelaa varten.

”Se muistutti ehdonalaisvalvojalle raportointia: hei, olen edelleen hengissä.”

Lääkkeet pysyivät Saastamoisen pöydällä kuukauden, ennen kuin hän uskalsi aloittaa ne.

Hän ei muuttunut zombiksi. Elämä muuttui siedettäväksi.

Joillekin se voi olla käännekohta huonoon suuntaan, Saastamoinen huomauttaa.

”Kun lääkkeet alkavat toimia, ihminen voi tuntea olonsa sen verran hyväksi, että hoitosuhde ja psykiatrisella hoitajalla käynti jää. Se on huono juttu, sillä lääkkeet eivät ole pitkän aikavälin ratkaisu.”

Ajatusta siitä, että selittämättömän pahoinvoinnin syy on oman pään sisällä, on usein vaikea hyväksyä. Ennen masennusdiagnoosiaan Saastamoinenkin mietti kaikki muut vaihtoehdot raudanpuutteesta kelvottomiin e-pillereihin.

”Mieli toimii niin, että se pyrkii painamaan ikävät asiat taka-alalle. Oman mielen tutkiminen pelottaa, koska sitähän voi tulla avanneeksi vaikka kuinka pirullisen matopurkin.”

Terapiassa hänelle kirkastuivat vahingolliset toimintamallit, jotka olivat saaneet alkunsa kouluiässä. Ala-asteella Saastamoista kiusattiin, ja hänet suljettiin kaveriporukan ulkopuolelle. Kerran hän löysi vihkon, joka oli täynnä entisten kavereiden hänestä piirtämiä pilakuvia.

”Pelkäsin pitkään ja pelkään huonoina hetkinä edelleen, että löydän taas jonkun vihkon täynnä pilakuvia minusta.”

Saastamoinen oli pitkään pelännyt, milloin saisi puukosta selkään tai tulisi vähintään nolatuksi. Hänen oli vaikea luottaa muihin. Epävarmuus kääntyi vihaiseksi negatiivisuudeksi, joka toimi puolustuskeinona.

Näitä toimintatapoja on vaikea itse nähdä, vaikka niiden negatiiviset vaikutukset jollain tasolla tiedostaisikin. Malli muuttuu ensin tutuksi ja lopulta automaattiseksi.

Masentunutta vaivaa usein suuri syyllisyys, eikä siitä Saastamoisen mukaan tahdo tulla loppua.

Sairastunut on häpeissään siksi, että on pettänyt perheensä, ystävänsä ja puolisonsa aiheuttamalla murhetta muille.

    ”On yleistä, että romahdus tulee juuri silloin, kun elämässä on kaikki hyvin. Kun ei tarvitse miettiä opiskelua, työpaikan saantia tai puolison löytämistä, on mahdollista miettiä niitä asioita, joita on vuosia vältellyt.”

Tai sitten syyllisyyttä tuntee sen vuoksi, ettei ole kokenut tarpeeksi rankkoja asioita. Jos Saastamoisen komerosta olisi löytynyt jonkin julman tragedian luuranko, särkyneen olon olisi voinut hyväksyä ja ymmärtää helpommin. Nyt siellä oli melko yleistä koulukiusaamista.

”En katsonut, että minulla olisi oikeutta olla masentunut, enkä kehdannut heti hakea apua. Se on myös yksi tapa lykätä omien asioiden käsittelyä, että miettii vain toisia.”

Kauempana asuville vanhemmilleen Saastamoinen ei puhunut aluksi sairaudesta mitään. Kyläreissuilla pystyi sen verran teeskentelemään, ettei kukaan tajunnut. Sama toimi ystävienkin kanssa – tiettyyn rajaan saakka.

”Kavereiden kanssa piti pinnistellä ja keskittyä siihen, mikä on oikea tapa reagoida. En jaksanut kuunnella lyhyitäkään juttuja. Jos törmäsin tuttuihin kadulla, ahdistuin tolkuttomasti ja halusin paeta vetoamalla kiireeseen.”

Saastamoinen tajusi, ettei hänestä enää yksinkertaisesti ole entisiin pitkiin ja polveileviin keskusteluihin, nokkeliin vitseihin ja nauruun rakkaiden kanssa. Hän alkoi vältellä kaikenlaisia kohtaamisia.

”Lopulta tuo kaikki ärsytti niin paljon, etten jaksanut nähdä ketään ja aloin eristää itseäni.”

Viime vuosina monet julkisuuden henkilöt ovat puhuneet avoimesti masennuksesta. Moni haluaa eroon taudin hämärästä ja ahdistavasta stigmasta.

Sellainen rehellisyys on Saastamoisen mielestä hyvä asia.

Rehellisyys oli syynä myös siihen, että hän aloitti Depressiopäiväkirjojen kirjoittamisen. Saastamoisesta elokuvien ja tv-sarjojen masennuskuvaukset ovat usein yksipuolisia.

Vaikka toipuminen ei suoraviivaista olekaan, Anni Saastamoinen sanoo oppineensa hallitsemaan voimavarojaan paremmin.
Vaikka toipuminen ei suoraviivaista olekaan, Anni Saastamoinen sanoo oppineensa hallitsemaan voimavarojaan paremmin. (KUVA: Heidi Piiroinen)
”Niissä masennus on synkkää vellomista ja ihminen vain makaa kotona. Oikeasti masennusta on kaikenlaista, ja se ottaa erilaisia muotoja. Sitä sairastava ihminen saattaa olla töissä ja käydä kahviloissa – tai saada sähkösokkeja, eikä niistäkään ole apua.”

Yksi sitkeä ajatus on edelleen se, ettei hyväosaisten ja menestyvien pitäisi valittaa masennuksesta. Omassa elämäntilanteessa, kun kaikki oli ulospäin mallillaan, Saastamoinenkin kohtasi ihmettelyä.

Mutta ei masennus tiedä, paljonko ihmisellä on tilillään rahaa, hän sanoo. Masennusta ei kiinnosta sekään, kuinka monta someystävää sen uhrilla on. Eikä ihminen masennuksen iskiessä ajattele, kuinka kivasti hän onkaan talousasiansa järjestänyt.

Ironista kyllä, juuri tietty mukavuus voi laskea masennuksen sisään. Se selvisi Saastamoiselle, kun hän jutteli useiden mielenterveyden ammattilaisten kanssa.

”On yleistä, että romahdus tulee juuri silloin, kun elämässä on kaikki hyvin. Kun ei tarvitse miettiä opiskelua, työpaikan saantia tai puolison löytämistä, on mahdollista miettiä niitä asioita, joita on vuosia vältellyt.”

Kirjan kirjoittaminen oli myös terapeuttista. Se tarkoitti Saastamoiselle palaamista hetkiin, joihin hän ei olisi halunnut palata.

”Työ oli ahdistavaa ja puhdistavaa. Välillä en pystynyt kirjoittamaan pariin viikkoon, koska halusin pitää kiinni siitä paremmasta olosta, jonka olin terapian avulla saavuttanut.”

Kun hän tunsi itsensä tarpeeksi vahvaksi, saattoi kokemuksia taas purkaa paperille.

”Muistan hetkiä, kun istuin himassa tai jossain kahvilan nurkassa ja itkin, koska ahdisti, mutta silti se juttu piti saada kirjoitettua ulos”, hän sanoo.

”Osasin vähitellen hallita omia voimiani paremmin, mutta ei kukaan vapaaehtoisesti halua työntää hammastikkuja kynsien alle.”

Joskus masennusta kuvailtaessa on sanottu, että se vie elämästä värit. Tämä saa Saastamoisen nauramaan.

”Tuo on kyllä klisee, josta Paulo Coelho kiittää. Ja toisaalta, juuri niin siinä vähän kävi, kun asiat menettivät merkityksensä.”

Nyt merkitykset ovat vähitellen palanneet. Saastamoinen tekee entisiä töitä ja harrastaa roller derbyä. Aiemmin hän teki urheiluseuralleen vapaaehtoistöitä, mutta nyt kirjaprojektin aikana se ei ole ollut mahdollista. Parisuhdekin kesti vaiheen, jossa toinen joutui kantamaan toista.

Saastamoisella on kaksi vuotta Kelan tukemaa terapiaa takanaan, ja edessä vielä kolmas vuosi. Vaikka toipuminen ei suoraviivaista olekaan, hän sanoo oppineensa hallitsemaan voimavarojaan paremmin.

Helposti asioista syttyvää Saastamoista se välillä vähän harmittaa.

”Opettelen vielä sitä, mitä jaksan ja voin tehdä. Kunnianhimoa olisi tehdä paljonkin, mutta nyt en voi vielä ahnehtia.”

Anni Saastamoinen
Kuka?
31-vuotias toimittaja ja someaktiivi. Opiskellut Isossa-Britan­niassa filoso­fiaa ja Suomessa radiotoimittajaksi. Julkaisee 29. syyskuuta masennuksestaan kertovan teoksen Depressiopäiväkirjat.

Mistä tunnetaan?
Twitteristä ja Ylen Depressiopäiväkirjat-podcasteista. On WWF:n norppakummi ja valmistelee radiodokumenttia saimaannorpasta sekä dokumentaristi, luontokuvaaja ja -kirjailija Juha Taskisesta.

Mistä ei tunneta?
”Olen harrastanut roller derbyä Helsinki Roller Derbyssä vuodesta 2013. Pelissä harhautan joukkuekavereiltani jännityksen pois viäntämällä helevetin levveetä savvoo.”

Näistä en luovu
Läheiseni.
”Perheeni rempsakka savolaisuus, mieheni merkilliset puujalkavitsit ja ystävieni räiskähtelevät höpöttelyt auttavat arjessa.”

Liikunta.
”Joskus harrastin liikuntaa saavuttaakseni tietyn näköisen kehon. Roller derbyn aloitettuani aloin harrastaa liikuntaa ollakseni vahvempi ja kestävämpi. Se on ollut vapauttavaa.”

Aamukahvi.
”Varaan aamiaiselle aikaa ainakin tunnin. Haluan juoda aamukahvini ilman panikointia ja hötkyilyä.”