Teknologia
Työelämä on ajautunut aivot turruttavaksi silpuksi, mikä ajaa kolmekymppiset työkyvyttömyyteen – Aivotutkijoiden ratkaisu on uusi työaika, ja näin se toimii
Aivotutkijat Minna Huotilainen ja Mona Moisala laativat ”uuden työaikalain”, jotta pääsisimme eroon silppumaisesta tekemisestä, edestakaisin säntäilystä ja saisimme keskittymiskykymme takaisin.
Tilaajille

”Suomessa on edelleen työpaikkoja, joissa ajatellaan, että etätyökin on saavutettu etu. Etätyötä pitäisi kutsua työn tehostamismenetelmäksi”, sanoo aivotutkija Minna Huotilainen (oik.). Vasemmalla aivotutkija Mona Moisala. (KUVA: IVAN BESSEDIN / HS)
Antti Tiainen HS
Julkaistu: 24.9. 2:00 , Päivitetty: 24.9. 10:32

AIVOTUTKIJA Minna Huotilaista harmittaa suomalainen työelämä, koska se on usein yhtä tehtävästä toiseen hyppimistä ja jatkuvia keskeytyksiä.

Sellainen on tehotonta ja lisää virheiden määrää, mutta ennen kaikkea se on erittäin kuormittavaa aivoille.

Kun ihminen on vuosien ajan yrittänyt tehdä töissä monia asioita yhtä aikaa, jättänyt kunnon tauot pitämättä, eikä ole saanut levättyä tarpeeksi vapaa-ajallaan, hän aiheuttaa itselleen tilan, jossa aivot eivät enää toimi normaalisti.

Tilalle on nimikin. Se on ADT (attention deficit trait). Siitä kärsivällä ihmisellä keskittymiskyky on heikko. Hän muun muassa reagoi tavallista herkemmin erilaisiin keskeytyksiin, kuten kännykän ilmoituksiin ja viestiääniin.

Lue myös: HS:n toimittaja Ossi Mansikka testasi, kuinka monta kertaa työpäivä keskeytyi pelkästään sähköposteihin ja pikaviesteihin. Vastaus: yli 60 kertaa.

HUOTILAINEN ja hänen kollegansa Mona Moisala vertaavat ADT:tä siihen, että ihminen on kuin jatkuvassa palohälytyksessä, koko ajan valmiina tarttumaan hätätehtäviin.

Silloin keskittyminen yhteen asiaan ei meinaa onnistua millään. Vaikka tilanne olisi täysin rauhallinen, niin ihminen keskeyttää itse itsensä esimerkiksi tarkistamalla sähköpostin tai googlaamalla jotain netistä.

Aivotutkijoista tuntuu, että yhteiskuntamme on nykyään täynnä tällaisia ihmisiä. Sen takia he ovat tehneet yhdessä kirjan nimeltä Keskittymiskyvyn elvytysopas (Tuuma).

Voit ensiksi selvittää, millainen on keskittymiskykysi. Juttu jatkuu testin jälkeen.



”VIELÄ 1980-luvulla puhuttiin huokoisista työpäivistä”, Huotilainen muistelee.

Se tarkoitti suurin piirtein sitä, että kun oli saatu yksi tehtävä valmiiksi, pysähdyttiin hetkeksi miettimään, mitä seuraavaksi.

”Työpäivän joukossa oli pysähtyneitä hetkiä. Ei sellaista tule enää missään työssä vastaan. Työpäivät on pakattu täyteen kuormitusta.”

Se taas tarkoittaa, että kaikki palautuminen työstä jää vapaa-ajalle. Mutta monet ihmiset ovat myös silloin keskellä keskeytyksien kulttuuria.

”Älylaitteet on suunniteltu niin, että ihminen saadaan vilkaisemaan tai tarttumaan niihin. Kun näin käy, tarkkaavaisuus on jo epämiellyttävällä tavalla irrotettu siitä, missä se äsken oli”, Moisala kuvailee.

Ei siis ihme, jos tuntee itsensä hajamieliseksi arjessa ja on työpäivien jälkeen aivan puhki. Mielemme on yksinkertaisesti ylikuormittunut, eikä se pääse palautumaan kunnolla missään vaiheessa.

”Me myös tartutamme toisiimme jatkuvasti tätä keskeytyksien kulttuuria”, Huotilainen sanoo.

Työntekijöiden pitäisi uskaltaa välillä myös olla tavoittamattomissa, keskittyä, syventyä ja rentoutua.
Työntekijöiden pitäisi uskaltaa välillä myös olla tavoittamattomissa, keskittyä, syventyä ja rentoutua. (KUVA: TROND H. TROSDAHL / LEHTIKUVA)

AIVOTUTKIJAT kaipaavat työpaikoille lisää hetkiä, jolloin ihmiset vaikuttavat lähinnä hengailevan, ”istuvat kahvikuppi kädessä ja katselevat jonnekin, tai kertovat huonoja vitsejä työkavereille”.

Nykyisessä työelämässä tällaiset hetket on usein tehostettu pois.

”Mutta kun ihminen on palkattu ajattelemaan, suunnittelemaan, keksimään ratkaisuja ongelmiin, ymmärtämään toisten ihmisten ajattelua tai mitä tahansa vastaavaa, niin meidän kannattaisi olla tehokkaita aivan toisella tapaa”, Huotilainen sanoo.

Meidän pitäisi uskaltaa olla myös tavoittamattomissa, keskittyä, syventyä ja rentoutua, mikä ei näytä tehokkaalta. Silloin kuitenkin todennäköisesti syntyvät ne parhaat ideat.

”Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, että tekee ajattelua vaativaa työtä”, Moisala sanoo.

Ei ole sattumaa, että usein ratkaisu johonkin vaativaan työhommaan löytyykin esimerkiksi pyöräillessä töistä kotiin, saunoessa tai vaikka sienimetsällä.

Silloin eivät keskeytykset häiritse, ja ajatus kulkee.

NÄENNÄISTÄ tyhjänjauhantaa sisältävien kahvihetkien ja rauhoitettujen työjaksojen esteenä on monesti se, miten työpaikalla on sovittu, että pitää olla tavoitettavissa. Eli kuinka nopeasti pitää esimerkiksi vastata erilaisiin viesteihin.

”Ne ovat usein kirjoittamattomia sääntöjä, joita työpaikoilla on ja joita pomot esimerkillään näyttävät”, Moisala sanoo.

Yleensä näitä sääntöjä tulkitaan niin, että mitä paremmin olet tavoitettavissa ja mitä nopeammin reagoit, sitä parempi.

Sen ja keskittymiskyvyttömyyden takia töissä tulee suoritettua juuri kaikenlaisia pikaista reagointia vaativat asioita, eikä niitä isoja kokonaisuuksia, joita on yrittänyt saada aikaan jo pitkään ja jotka oikeasti ratkaisisivat ongelmia.

Silloin voi alkaa tuntua siltä, ettei saa töitään tehtyä, vaikka koko ajan paahtaisi enemmän ja enemmän. Työnteosta katoaa hallinnan tunne ja tilalle tulee kaaos.

TYÖTEHTÄVIÄ on myös nykyään niin paljon, ettei kukaan ehdi tehdä niitä kaikkia, aivotutkijat kokevat.

”Ennen hyvä työntekijä oli sellainen, joka teki kaikki työtehtävät huolellisesti ajallaan”, Huotilainen vertaa.

”Siitä on pakko oppia eroon. Mutta ei niin, että yrittää tehdä kaiken ja sitten jotain vain jää sattumanvaraisesti tekemättä, vaan niin että itse valitsee mitä tekee. Ne oleellisimmat asiat.”

Huotilainen kehottaa samalla miettimään, onko maailma romahtanut kaikkien vuosien saatossa vastaamatta jääneiden työsähköpostien takia.

”Meidän täytyy kyetä tekemään töitä fiksummin. Muuten maksamme inhimillisesti aivan liian kalliin hinnan”, Huotilainen sanoo.

Pahimmillaan nykyinen työkulttuuri nimittäin johtaa jo 30-vuotiailla sairauspoissaoloihin ja jopa työkyvyttömyyteen, hän uskoo.

Vielä suurempi joukko on työn kuormittavuuden takia loppuunpalaneita tai vain kyynistyneitä koko touhuun.

AIVOTUTKIJOIDEN ehdotus vyyhdin ratkaisemiseksi on ”uusi työaikalaki”. Se on eräänlainen ajatusleikki, jossa vuorokausi on jaettu neljän tunnin lohkoihin perinteisen kahdeksan tunnin työpäivän sijaan.

Jo 2000-luvun alussa Työterveyslaitoksella työskennellessään Huotilainen esitti näkemyksen, että työaika on huono mittari työnteolle, jossa työaikaa ei oikeastaan ole. Eli ainakin kaikille tietotyöläisille.

Paikallaoloaikaa pitää hänen mielestään tietysti mitata, kun kyse on vaikka siitä, että myyjä on paikalla, kun kauppa on auki. Mutta lukuisissa töissä työaika on pirstaloitunut ympäri vuorokautta.

”Kun odotat lasta muskarista, sinulla on vartti aikaa, selaat puhelinta ja löydät jotain, mikä liittyy työhösi, niin oliko se työaikaa? Minusta on epäreilua sanoa, että ei ollut”, Huotilainen havainnollistaa.

”UUDESSA työaikalaissa” keskeistä on se, että vuorokaudesta tietty hetki on rajoitettu keskeytyksettä tärkeimpien asioiden tekemiseen. Aivotutkijat nimittävät tätä hetkeä virtausjaksoksi.

He ovat merkinneet sen alkavaksi kello 8 ja päättyväksi kello 12. Mutta kuten kaikissa muissakin ”uuden työaikalain” jaksoissa, tärkeintä ei ole tarkat kellonajat, vaan se että erilaisille asioille on ylipäänsä varattu omat jaksonsa.


Kaikki työtehtävät eivät ole inspiroivia, mutta ne on silti tehtävä. Jos niille ei varaa aikaa, ne vyöryvät koko päivän yli hallitsemattomasti, ja työnteko keskeytyy jatkuvasti. Tätä varten on silppujakso kello 12–16.

”Minä ajattelen sillä tavalla, että ikään kuin ostan itselleni luvan syventyä, kun tiedän, että tänään tulee myös se hetki, kun hoidan ne juoksevat silppuhommat”, Huotilainen kertoo.

Kello 16–20 on empatiajakso, jossa tavoitteena on muille antaminen. Sekin voi toisinaan liittyä töihin – elämäntilanteiden eikä työaikojen mukaan.

Illalla on tärkeää pitää vielä rauhoittumisjakso. Aivotutkijoiden mukaan siihen tarvitsee ainakin kaksi tuntia, että saa kehon ja mielen lepotilaan.

”Uusi työaikalaki voisi avata ymmärrystä siihen, millaisia työtehtäviä ylipäänsä on ja miten niitä kannattaa tehdä”, Huotilainen toivoo.

TOTTAKAI aivotutkijat ovat törmänneet vastarintaan, kuinka heidän ideansa kuulostavat ehkä hienoilta, mutta eivät ole käytännössä toteutettavissa työpaikoilla.

Esimerkiksi hoitoala on Huotilaisen mukaan sellainen, jossa on paljon toimistotyötä, mutta samalla jäykkiä rakenteita joiden takia keskittymistä vaativat työt usein keskeytyvät.

Kirjaansa Huotilainen ja Moisala ovat keksineet esimerkin opintotoimistosta, jossa on viisi työntekijää. Heidän työhönsä kuuluu keskittymistä vaativaa vastailua opiskelijoiden ja henkilökunnan kysymyksiin, jotka tulevat sähköpostitse, sekä runsaasti pienten ongelmien ratkaisua.

Työhön kuuluu myös pitkäaikaista, syventymistä vaativaa hommaa, kuten suunnittelua ja ohjeiden laatimista.

Opintotoimistossa on myös vastaanotto, eli osa opiskelijoista tulee paikan päälle käymään. Jokaisen opiskelijan saapuminen kuitenkin keskeyttää aina työtehtävän, jota toimistovirkailija kulloinkin tekee.

Parempi vaihtoehto olisi, että ajat käynteihin tulisi varata etukäteen tai että opintotoimisto olisi auki vain muutaman tunnin päivässä. Paras järjestely taitaisi kuitenkin olla se, että opintotoimisto olisi auki koko päivän, mutta toimistossa työskentelisi vain yksi virkailija kerrallaan.

Neljä muuta tekisivät keskittyneesti työtä rauhallisessa tilassa, johon asiakkailla ei olisi pääsyä. Silloin kaikilla työntekijöillä olisi viikossa yksi päivystyspäivä ja muulloin voisi tehdä keskittymistä vaativaa työtä.

AIVOTUTKIJAT nostavat kirjailijat malliesimerkeiksi kaikille muillekin siitä, miten oman työaikansa voisi yrittää järjestellä.

”Kirjailijat saattavat kertoa, kuinka aamulla pitää mennä ensin lenkille, sitten kirjoittaa kaksi ja puoli tuntia, ja kun munakello soi, keittää juuri tietynlaista kahvia”, Huotilainen sanoo.

Sitten he toistavat näitä rutiineja joka työpäivä.

”Kirjailijoilla on niin sanotusti vapaus löytää oma rytmi ja tyyli. Se voi olla tosi yksilöllistä, mikä on kenellekin paras tapa työskennellä. Harva kuitenkaan pääsee kokeilemaan sitä tosielämässä”, Moisala harmittelee.

Siitä pitävät huolen puhelut, kokoukset, tapaamiset ja aukioloajat, jotka harvoin osuvat työntekijän kannalta parhaisiin hetkiin.

Onneksi monet ihmiset ja työyhteisöt ovat kuitenkin heränneet siihen, millaista silppua keskeytykset ovat työnteosta tehneet, ja alkaneet muuttaa toimintatapojaan, aivotutkijat kiittelevät.

Eikä ADT:kään ole pysyvä tila. Aivot kyllä elpyvät, jos niiden vain antaa rauhoittua.

NÄIN KESKITTYMISKYKY PALAUTUU: NELJÄ ENSIASKELTA ADT:STÄ TOIPUMISEEN

1. Onnittele itseäsi, kun havaitset tilanteita, joissa keskittymiskykysi ei toimi
Se on ensimmäinen askel, jotta asialle voi ylipäänsä tehdä jotain. Juuri se leimaa ADT:­tä, että ihmiset touhottavat niin paljon, että he eivät edes huomaa keskittymiskykynsä olevan pirstaleina.

2. Pysähdy seuraavaksi pohtimaan, mikä sinut keskeytti ja miksi
Mitkä ovat ne tilanteet, joissa työsi tekeminen keskeytyi ärsyttävällä tavalla? Kiinnitä erityisesti huomiota siihen, milloin keskeyttäjä olit itse asiassa sinä itse. Silloin tiedät ainakin, että voit varmasti puuttua asiaan.

Yritä tunnistaa muiden keskeytysten kohdalla, mihin niistä voit vaikuttaa ja mihin niistä voi olla hankalampi vaikuttaa. Tarvitseeko esimerkiksi sähköpostiohjelman olla koko ajan päällä tai puhelimessa äänet?

3. Opettele unitaitoja
Uni on helpoin ja tehokkain tapa pitää huolta aivoista. Uni vaikuttaa kokonaisvaltaisesti lähes kaikkeen, muun muassa keskittymiseen, muistiin ja tunteisiin.

Ihmisten yleisimmät virheet ovat ne, että älylaiteita ei malteta sulkea viimeistään tuntia paria ennen nukkumaanmenoa ja että nukkumiselle ei yksinkertaisesti varata riittävästi aikaa. Pitää muistaa myös liikkua ja ulkoilla edes hiukan päivän aikana, se parantaa unenlaatua.

Jos uniongelmat eivät muuten hoidu, niin hakeudu työterveydenhuollon tai terveysaseman kautta lääkkeettömille unettomuuden hoitokursseille.

4. Suunnitelkaa työyhteisössä tekemisiänne pitkäjänteisemmin ja asettakaa tavoitteita
Töissä tulee herkästi vain reagoitua asioihin. Miettikää porukalla, miksi teette työtänne? Ketkä ovat ne ihmiset, jotka työnne tulosta tarvitsevat ja mikä heille on tärkeää?

Onko niistä kymmenistä tai jopa sadoista päivittäisistä sähköposteista ja pikaviesteistä yksikään sellainen, joka hyödyttää ihmisiä, joita varten teette työtänne? Jos ei, niin miksi niihin sitten tarvitsisi reagoida?