Kiusanteko ja poliisin tutkintatyö – kuinka toisen ihmisen elämästä voi tehdä helvettiä ilman seuraamuksia



Osa 1. Kiusanteko

1. helmikuuta jouduin liikenteessä peräänajetuksi. Peräänajavana ajoneuvona oli erään paikallisen urakoitsijan traktori ja traktorin ratissa enonsa firmasta töitä saanut tapahtumahetkellä 16-vuotias työntekijä. Oma autoni oli Lada Samara vuosimallia 1996. Poliisi kävi paikalla toteamassa tapahtuneen ja korvausasiat hoituivat vakuutusyhtiön kanssa kuten kuuluukin. En tiedä, liittyykö peräänajo sitä seuranneisiin tapahtumiin.

Peräänajon jälkeen aloin saamaan puhelimeeni piilotetuista numeroista tulevia häiriköintisoittoja. Aluksi soitot vaikuttivat melko harmittomilta pilapuheluilta enkä kiinnittänyt niihin sen kummempaa huomiota. Vähitellen kuitenkin puheluiden yhteydessä alkoi tapahtumaan muutakin: omaisuuttani hajotettiin ja varastettiin. Tein asioista poliisille rikosilmoituksia mainiten myöskin saamani puhelinsoitot. Välillä soittelija unohti laittaa kännykästään oman numeronsa näytön pois päältä ennen minulle soittamista, mutta hänen silloin käyttämäänsä puhelinnumeroa ei ollut enää parin päivän päästä olemassa. Kyseinen häirikkö soitteli myös eräälle Kuopiossa asuvalle henkilölle melko samansisältöisiä puheluita kuin itsellenikin.

Ilkivalta kohdistui aluksi lähinnä ajoneuvoihini ikään kuin tarkoituksena olisi ollut estää liikkumiseni. Kiusanteon välittömät ja välilliset kustannukset kohosivat vähitellen satoihin euroihin ja alkoivat haitata elämääni oleellisesti, koska rahasta oli luonnollisesti muutenkin tiukkaa työttömyyteni ja taloudellisen tilanteeni vuoksi. Poliisi ei suostunut asiaa tutkimaan, vaan minun käskettiin vain sopeutua tilanteeseen. Omaisuuteen kohdistuneen ilkivallan yhteydessä minulle tuli myös häiriköintisoittoja. Soitot vaikuttivat ennakoivan ilkivaltaa.

Myös moponi käytiin hajottamassa erään yön aikana, ja samalla naapuririvitalon asukkaiden ovia oli käyty rynkyttämässä ja metsästä oli huudettu “APINA”. Myös sormia oli työnnetty erään asunnon postiluukusta sisään ja asunnon asukkaan mukaan oven ulkopuolella oli ikään kuin “matkittu Tarzanin huutoa”. Tekijöinä oli 3 tai 4 nuorta miestä, jotka jäivät tunnistamattomiksi. Heillä oli todennäköisesti tarkoituksena kohdistaa huutelu minuun, mutta valitsivat erehdyksessä kohteekseen väärän talon. Tapahtumakohtaus aiheutti pelkoa naapuritalossa asuvissa vanhemmissa ihmisissä.

20. päivä heinäkuuta huomasin, että keskeneräinen verstasmökkini oli käyty murtamassa auki ja sieltä oli varastettu lähes kaikki irtilähtevä tavara jääkaapista, liedestä ja vesisäiliöstä lähtien. Myös rautaromua ja rikkinäistä tavaraa oli varastettu. Myös tähän tapaukseen liittyi häiriköintisoittoja. Varastettujen tavaroiden joukossa ei ollut yhtäkään niinsanotusti jälleenmyyntiarvoa omaavaa tavaraa. Todennäköisesti arvokkain varastetuista tavaroista oli pieni 24 litran kiinalainen paineilmakompressori. Varastettua tavaraa oli kuitenkin niin paljon, että niiden hankkiminen uutena kaupasta tulisi maksamaan lähes kaksituhatta euroa. Jopa lukko oli revitty salpoineen päivineen ovesta irti ja viety mukanaan, eikä edes lukon kiinnitysruuveja löytynyt maasta. Paljon tavaraa oli myös heitelty ympäriinsä. Varkaat olivat tuoneet paikalle kottikärryt ja jättäneet ne sinne lastattuna tavaroillani, ikään kuin tarkoituksena olisi ollut hakea vielä myöhemmin lisää tavaraa. Huomattuani varkauden soitin hätäkeskukseen, koska näytti siltä, että varkaat olivat poistuneet vasta aivan vähän aikaa sitten, kenties huomattuaan minun olevan tulossa; nurmikolle heitetty vessapaperirullakin oli vielä kuiva. Poliisipartiolla kesti neljä tuntia tulla paikalle. Partio otti paikalta valokuvia ja kirjasi rikosilmoituksen. Sormenjälkiä he eivät ottaneet, koska se on kuulemma ”liian vaikeaa”. Vasta seuraavana päivänä pystyin ostamaan oveen uuden lukon ja asentamaan sen paikoilleen. Vakuutus ei korvannut aivan kaikkea, koska tavarat oli vakuutettu vain noin tuhannen euron arvosta.

Kiusanteon takia jouduin valvomaan yöt ja vahtimaan omaisuuttani, koska muuten kiusantekijöillä olisi ollut liian helppoa sen hajottamisessa. Sosiaalinen elämäni käytännössä kuihtui pois sen seurauksena. Se oli kai kiusaamisen yksi tarkoituskin.

Osa 2. Poliisin toiminta

Poliisi ei vaikuttanut pitävän varkautta tutkimisen arvoisena rikoksena. Ensimmäiset viikot rikosilmoituksen teon jälkeen poliisin toiminta oli pelkkää passiivista “vihjeiden odottelua”. Asia annettiin “tutkittavaksi” konstaapelille, jolla sattui juuri alkamaan loma. Sijainenkaan ei paljoa puhelimeen tai sähköpostiin vastaillut. Ylipäätään Iisalmen poliiseja on todella vaikea saada kiinni. Sähköposteihin ei vastata vaikka niin luvataan, ja puhelimella saa kiinni hyvällä tuurilla vain vaihteen. Yleensä sieltäkään ei vastata, vaan puhelu ohjautuu Kuopioon tai johonkin toiselle poliisiasemalle. Tein Eduskunnan Oikeusasiamiehelle kantelun Iisalmen Poliisin passiivisuudesta rikosten tutkimisessa, mutta sain vastauksen, ettei asia kuulu Eduskunnan Oikeusasiamiehelle. Poliisin mukaan kuitenkin kuuluu.

Poliisi kirjasi rikoksen vain pelkkänä varkautena, vaikka periaatteessa törkeän varkauden kriteerit täyttyvät. Rikoslaki sanoo törkeästä varkaudesta, että mikäli ”anastamisella aiheutetaan rikoksen uhrille tämän olot huomioon ottaen erityisen tuntuvaa vahinkoa”, voidaan varkaus katsoa törkeäksi. Iisalmen Poliisilla on kuitenkin sellainen rikoskirjaamiskäytäntö, että mikäli varastetun, hajotetun tai hävitetyn omaisuuden arvo – riippumatta rikoksen uhrin taloudellisesta tilanteesta - on alle 10 000 euroa, ei varkautta kirjata törkeänä varkautena, vaikka kriteerit lain mukaan täyttyisivätkin. Iisalmen poliisin rikoskirjaamiskäytäntö on lain kanssa ristiriidassa ja asettaa rikoksen uhrit eriarvoiseen asemaan varallisuutensa perusteella, koska tällöin köyhälle tai vähävaraiselle ei voida mitenkään tehdäkään sellaista omaisuusrikosta, että törkeyden kynnys ylittyisi Iisalmen Poliisin rikoskirjaamiskäytäntöjen mukaan, ja kun rikosta ei ole kirjattu törkeäksi, niin pakkokeinolaki rajoittaa poliisin toimintaa rikosta selvitettäessä. Tein Iisalmen Poliisin lainvastaisista rikoskirjaamiskäytännöistä kantelun Eduskunnan Oikeusasiamiehelle, mutta en ole vielä (20.1.2017) saanut asiaan vastausta. Jostain syystä asian käsittely kestää eriskummallisen pitkään.

Rikospaikka sijaitsee sen verran harvaan asutulla alueella, että jos varkailla on ollut puhelimet päällä rikosta tehdessä, niin tukiasematietojen perusteella näkisi helposti, ketä paikalla on ollut. Poliisi ei kuitenkaan suostunut tukiasematietoja katsomaan vedoten pakkokeinolakiin: rikos ei ollut törkeä, joten rikollisen yksityisyydensuoja on tässä uhrin omaisuudensuojaa tärkeämpi ja tukiasematietoihin ei saa kajota. Aluksi poliisi kieltäytyi ottamasta edes soittelijaa selville vedoten niin ikään pakkokeinolakiin, mutta lopulta kuitenkin asiaa tutkiva konstaapeli kysyi minulta luvan katsoa puheluhistoriatietojani puhelinoperaattorin lokeista. Annoin poliisille luvan katsoa puheluhistoriani kahdelta viikolta ennen varkautta, koska sinä aikana minulle oli tullut kaksi (2) häiriköintipuhelua juuri samoihin aikoihin, kun varkaus oli tehty. Poliisi katsoi puheluhistoriani kahdelta viikolta varkauden jälkeen ja sanoi, ettei siellä ollut yhtään puhelua piilotetusta numerosta. Poliisi ei suostunut korjaamaan virhettään, kun huomautin, että annoin luvan puheluhistoriatietojeni katsomiseen kahdelta viikolta ennen varkautta, enkä sen jälkeen.

Myöhemmin, yritettyäni pari kuukautta tavoitella asiaa tutkivaa konstaapelia, sain lopulta hänet puhelimitse kiinni ja pyysin saada partion rikospaikalta ottamat valokuvat sähköpostiini. Hän kieltäytyi lähettämästä kuvia, koska ”asiaa ei enää tutkita”. Olin jo aiemmin kysynyt asiaa sähköpostitse saamatta vastausta.


Osa 3. Naapurien toiminta