Max Weber (2009) Politiikka ammattina ja kutsumuksena. Teoksessa: Tiede ja Politiikka. Tampere: Vastapaino.


Politiikka tarkoittaa pyrkimystä osuuteen vallasta tai vallan jakautumiseen vaikuttamista, joko valtioiden välillä, yhden valtion sisällä tai siinä olevien ihmisryhmien välillä.

Valtio on inhimillinen yhteisö, joka määrätyllä alueella esittää menestyksellisen vaatimuksen legitiimin fyysisen väkivallan käytön monopolista.

Tästä seuraa, että politiikan keskeinen keino on väkivalta.

Auktoriteetti palautuu kolmeen perusteluun: traditio, karisma ja laki.

Hallintohenkilökunnan tottelevaisuus palautuu kahteen perusteluun: palkkioihin ja sosiaaliseen kunniaan.

Sääty-yhteiskunnassa hallinan välineet ovat kokonaan tai osittain hallintohenkilökunnan omassa omistuksessa.

Modernissa valtiossa valtio omistaa hallinnan välineet, mutta ne eivät kuulu yhdellekään hallintohenkilökunnan jäsenelle yksityisesti. Tilanne on sama kuin kapitalistisissa yrityksissä.

Poliittisen osallistumisen kolme muotoa: tilapäispoliitikko, sivutoiminen poliitikko ja täyspäiväinen poliitikko.

Ammattipoliitikot joko elävät politiikalle tai politiikasta. Ensimmäisessä tapauksessa poliitikon tulee olla riippumaton niistä taloudellisista tuloista, joita politiikka tarjoaa. Heidän täytyy olla myös käytettävissä, eli heidän on voitava tulla toimeen ilman täysinäistä työpanosta elinkeinonsa parissa.

Mikäli politiikan harjoittamisesta ei makseta palkkiota, valta siirty koroillaeläjille ja eläkeläisille (plutokratia).

Poliittista kamppailua käydään asiakysymysten lisäksi virkojen hallussapidosta. Täten puolueet palkitsevat seuraajiaan uusilla viroilla, mistä seuraa byrokratiasoituminen.

Ruhtinaiden ja virkamiesten intressit ovat yhteneväiset: vastustaa parlamentarisoitumista.

Moderni puoluelaitos erotti toisistaan ammattivirkamiehet ja poliitiset virkamiehet.

Viisi ammattipoliitikkojen kerrostumaa: papisto, sivistyneistö (humanistit), hoviaateli, patriisikunta (alempi aatelisto & koroillaeläjät), juristit (yliopistollisen koulutuksen saaneina).

Aidon virkamiehen tulee hallinnoida puolueettomasti, ei tehdä politiikkaa. ”Sine ira et studio”. Tämä vaatii kykyä toimeenpanna itselle epämieluisia päätöksiä.

Demagogista (”kansankiihottaja”) on tullut johtava poliitikkotyyppi länsimaissa. Tämän tyypin tärkein edustaja on journalisti. Työn hektisyyden vuoksi poliittista valtaa käyttää enemmänkin lehden omistaja kuin jutun kirjoittanut journalisti.

Journalistinen ura ei ole ollut merkittävä tie aitoon johtajuuteen tai vastuullisen politiikan harjoittamiseen, vaikkakin se on yksi tärkeimmistä ammattimaisen poliittisen toiminnan teistä.

Puolueet olivat alun perin aateliston ja ylimystön yhteenliittymiä, joihin ei ollut muilla säädyillä asiaa. Poliittisista toimista kiinnostuneiden määrä oli tähän aikaan hyvin suuri. Tämä järjestelmä korvautui puolueorganisaatioiden ainakin muodollisella demokratisoitumisella.

Järjestelmä johtaa siihen, että vanhojen johtajien suosiossa olevat taistelevat nousukkaiden menestystä vastaan, koska pelkäävät menettävänsä omat asemansa puolueessa.

Caucus-järjestelmä johti siihen, että valtaosa Englannin parlamentaarikoista oli vain ”hyvin kurissa pidettävää vaalikarjaa”. Caucus on vaalipiiritasolla muodostettu keskitetty vaalikoneisto.

Puoluejohtajan tärkeimpiä ominaisuuksia on demagogisen puheen voima: se voi olla niin sanottua ”antaa-tosi-asioiden-puhua puolestaan”-tekniikkaa tai ymmärrykseen vetoavaa.

Spoils systemissä Amerikassa puolestaan kaikki valtaa käyttävät virat saa se puolue, joka onnistuu voittamaan presidentinvaalin. Tämä johtaa siihen, että valtaa tavoittelevat vailla vakaumusta olevat puolueet, jotka kalastelevat ääniä yksittäisillä vaalikampanjoilla mahdollisuuksiensa mukaisesti. Tästä seurauksena on korruptio ja tuhlailu valtion nimissä.

Bossit istuvat senaattorien valintakomiteoissa ja rahaa sekä palveluksia vastaan nimittävät ”pätevimmät” senaattoreiksi. Bossin oma vahvuus on verkostojen kasvattaminen ja luonti, mikä johtaa hänen kasvavaan asemaansa puolueessa. Usein tähän liittyy myös jäsenmaksujen kerääminen, millä boss kasvattaa taloudellista toimintakykyään.

Saksassa politiikan harjoittamisen ratkaisevat ehdot ovat seuraavat: Parlementilla ei ole valtaa, vaan se on annettu virkamiehille, jotka omivat myös ministerien paikat. Vastakohtana Amerikalle, Saksassa on vakaumuspoliittisia puolueita.

On myös syntynyt amatäärien ja liikemiesten puoluekoneistoja, jotka molemmat ovat merkkejä siitä, että uusia puoluekoneistoja olisi syntynyt jo aiemminkin, mikäli olisi vain ollut tarpeeksi sopivia johtajia.

Demokratiassa on kaksi vaihtoehtoa: johtajademokratia tai johtajaton demokratia, joka tarkoittaa kutsumusta vailla olevien ammattipoliitikkojen herruutta.

Kolme ominaisuutta ovat poliitikolle kaikkein tärkeimpiä: Intohimo, vastuullisuudentunne ja silmämääräinen suhteellisuudentaju.

Poliitikon kuolemansyntejä ovat etäisyydettömyys, epäasiallisuus ja vastuuttomuus.

Eettisesti suuntautunut toiminta saattaa maata kahdella perustalla: vakautumus- tai vastuueettisellä.

Ihminen, jossa vakaumusetiikka ja vastuullisuusetiikka toimivat, saattaa olla ”kutsuttu politiikkaan”.

”Politiikka tarkoittaa hyvin hidasta kovien lankkujen poraamista samanaikaisesti intohimolla ja suhteellisuudentajulla varustettuna.” s. 149

Vaikka maailma olisi aivan liian tyhmä ja suhtautuisi penseästi sitä kohtaan, mitä hänellä on tarjota maailmalle ja hän silti pystyisi tästä huolimatta toimimaan (poliittisesti) tässä maailmassa, on hänellä kutsumus politiikkaan.