Keskustelun uudet reunaehdot

Perussuomalaisten eli Puolueen ja sen poliittiseksi kodikseen valinneiden halla-aholaisten eli nuivapersujen politiikan kritisoijat näyttäisivät olevan törmäyskurssilla Mestarin kannattajien kanssa, joihin Matias Turkkilakin lukeutuu. Nyt kritiikki on saatu vaiennettua ainakin vähäksi aikaa. Voidaankin perustellusti kysyä tarvitaanko tällaisia kirjoittamattomia sääntöjä vai pitäisikö kritiikki yksinkertaisesti kieltää, jotta tällainen ei pääsisi toistumaan. Vai onko kritiikille sittenkin olemassa vankat perusteet? Entä saako näistä asioista keskustella Hommalla vai pitäisikö sekin estää?

Määrittelen aluksi kansallismieliset suomalaisen kansallisvaltion puolustajiksi eli itsenäisyysmielisiksi, jotka peräänkuuluttavat kansallisen suvereniteetin palauttamista ja vastustavat sen poisluovuttamista. Nuivapersujen viljelemässä retoriikassa kansallismielisyys on sen sijaan vain pelkkä verbaliikkaan ja mielikuviin pohjautuva myytti vailla konkreettisia vaatimuksia ja pyrkimyksiä kansallisen suvereniteetin palauttamisesta ja sen poisluovuttamisen estämiseksi. Tästä nuivapersujen kansallismielisyyden perustavaa laatua olevasta väärinkäsittämisestä kumpuaa myös heitä kohtaan esitetty kritiikki.

Matias Turkkila sanoi, ettei hän enää perustaisi Hommaforumia. Viimeaikaisten tapahtumien valossa näyttää vahvasti siltä, ettei Turkkilan olisi sitä pitänyt tehdäkään, vaan jonkun muun. Homma on vahvasti aatteellisen perustansa, Mestarikultin vaalimisen vanki. Vaikka Homma on laajentunut ansiokkaasti yhteiskunnallisen keskustelun suuntaan ja on myös merkittävä uutisfoorumi, niin se on samalla vahvasti politisoitumassa. Ollaanko Hommasta kehittämässä EU-yhteensopiva, poliittisesti korrekti keskustelufoorumi, jossa sananvapaus ei enää sisällä kritiikkiä vallanpitäjiä kohtaan. Vai onko kysymys jostain tulevasta suuresta poliittisesta operaatiosta, jonka kritiikki halutaan vaientaa jo ennalta? Pelätäänkö että ennalta laaditun näytelmän käsikirjoitus paljastuu jos kritiikin annetaan jatkua? Joka tapauksessa Hommaa ohjataan poliittisesti Yrjönkadulta, josta linkki Brysseliin on ilmeinen.

Yksinkertaisin selitys on usein todennäköisin, joten syynä poliittiseen ohjaukseen on ainakin se, että  Homma halutaan säilyttää Mestarin ja muiden nuivapersujen ääntenkalastuspaikkana kuten tähänkin saakka. Mestari on ilmoittanut palaavansa kotimaan politiikkaan viimeistään 2019 ja pyrkivänsä  ”todennäköisesti”  Puolueen puheenjohtajaksi ensi kesän puoluekokouksessa. Keväällä käydään puolestaan kuntavaalit, jossa Puoluetta uhkaa murskatappio. Puolueen pelastajaksi povattu Mestari ilmestyikin sopivasti julkisuuteen kohottamaan Puolueen profiilia lausumalla tuttuja, ympäripyöreitä fraaseja Suomen EU- ja euro-jäsenyydestä, mutta pidättäytyi kuitenkin tapansa mukaan ottamasta kantaa itse asiaan. Mielikuva EU- ja euro-kriittisestä Puolueesta ja Mestarista halutaan jälleen nostaa populistisesti poliittiseen diskurssiin.

Ullattaako Mestari kannattajansa palaamalla myös Hommalle? Joka tapauksessa kaikki sellainen kirjoittelu on kiellettyä, mikä kyseenalaistaa Mestarin tai Puolueen roolin merkittävimpänä kansallismielisenä toimijana. Tällaisesta kirjoittelusta on rangaistava ankarasti yleisestävyyden nimissä. Turkkila tosin vihjailee ettei tällainen kirjoittelu ole kritiikkiä laisinkaan, vaan kysymys on jostain muusta kuten esimerkiksi keskinäisestä riitelystä. Turkkilan perustelut ovat kuitenkin tahallista väärinymmärrystä, jonka tarkoitus on suunnata huomio pois itse asiasta. Kuten Turkkilakin hyvin tietää, kritiikissä on kysymys periaatteellisista linjaeroista, joilla haittamaahanmuuttoon nähdään olevan ylipäätänsä mahdollista vaikuttaa. Näistä asioista ollaan siinä määrin erimielisiä, että Turkkila on sortunut kansallismielisten kirjoittajien mielipidevainoon.

Turkkilan kaksoisrooli Homman poliittisena ohjaajana ja keskustelijana on luonnollisesti ongelmallinen. Homman pitäisi olla määritelmänsä mukaan ”puolueisiin sitoutumaton kansanliike” eikä Turkkilan oma, Puolueen päämäärille alisteinen keskustelukerho. Jokainen varmaankin ymmärtää mihin nykyinen käytäntö tulee johtamaan kun Turkkila on ottanut käyttöön orwellilaiset menetelmät korottamalla itsensä Isoveljen asemaan, jossa voi mielensä mukaan haihduttaa väärinkirjoittajia, jotka syyllistyvät kirjoitusrikokseen eli destruktiiviseen kielenkäyttöön. Lopulta jäljelle jäävät vain hyväkirjoittajat, joiden Mestaria ja Puoluetta ylistävät kirjoitukset syntyvät suoraan sormenpäissä käymättä laisinkaan ylimmissä aivolohkoissa.

Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että suurin osa Homman kirjoittajista ei näe Turkkilan toiminnassa mitään ongelmaa. Jokaisella keskustelufoorumilla on tietenkin oikeus valita kirjoittajansa, mutta reunaehdot kirjoittamiselle on hyvä olla kaikkien tiedossa jos kirjoittaminen ei itsessään riko foorumin sääntöjä. Nyt on siis selvinnyt, mikä on uusi reunaehto. Tähän asti Hommalla on keskitytty punavihreiden suvakkien lyttäämiseen. Näyttäisi kuitenkin siltä, että Turkkila näkee kansallismielisten retoriikan suurimpana uhkana, jota on suitsittava.

Matias Turkkilan työ Hommaforumin ja sananvapauden eteen on ollut ansiokasta. Sen sijaan hänen sensuuripolitiikkansa on häpeällistä. Arvomaailmaltaan maltillisen Turkkilan ajattelussa on vaikea nähdä mitään radikaalia. Hän ei kyseenalaista suomalaisen konsensuspolitiikan isoa kuvaa ja on äärimmäisen kompromissihakuinen. Turkkilan kaltaiset, puolue-eliittiin integroituneet nuivapersut ovat juuri suurimpana esteenä kansallismielisyyden nousulle Suomessa muiden Euroopan maiden esimerkin mukaisesti. He myös tietävät tämän itse. Nuivapersut ovat voimakkaasti profiloituneet maahanmuuttokriittisyyteen mutta pitävät kuitenkin suunsa kiinni. Silti he pyrkivät kaikin keinoin pitämään kiinni tästä mielikuvasta, vaikka toimiminen Puolueessa on osoittanut ettei maahanmuuttokriittisyydelle ole siinä sijaa. Nuivapersuilla ei ole myöskään ollut mitään selkeää kansallismielistä ideologiaa, joka edellä olisi aikoinaan voitu mennä politiikkaan. Sen sijaan hypättiin liikkuvaan junaan ja oletettiin myös muiden matkustajien omaksuvan nuivuuden ”pisaratartuntana”. Tämä ”Master Plan” on osoittautunut virhearvioksi ja poliittisen realismin puutteeksi, sillä osa matkustajista päinvastoin haluaisi heittää nuivapersut junasta. Heidät teljettiin tylysti junan vessaan, josta päästettiin ulos vasta kun oli luvannut parantaa tapansa. Vastakkainasettelu näiden Puolueen ääripäiden välillä ei ole vähentynyt, vaan on käytännössä sovittamaton. Vaikea nähdä, että nämä ryhmät kykenesivät löytämään yhteisen arvopohjan jatkossakaan, vaikka junan kuski vaihtuisikin Mestariin. Puolueen linjaankaan Mestari tuskin pystyy vaikuttamaan eikä hän siihen edes pyrikään. Puolueen reaalipolitiikka tullaan jatkossakin säilyttämään federalistisena.

Ulkopolitiikassa nuivapersuille on tyypillistä pidättäytyä ilmaisemasta selkeästi kantaansa suuriin, kansallisen edun kannalta merkittäviin linjakysymyksiin. Jos jokin kanta on jossain ilmaistu, niin sitä ei ole vaivauduttu perustelemaan. Sisäpolitiikassa nuivapersut eivät ole osallistuneet juurikaan talouspoliittiseen keskusteluun kuten eivät ole myöskään ottaneet kantaa alue- tai sosiaalipolitiikkaan. Mitkään edellä mainitut asiat eivät ole nuivapersujen politiikan agendalla ja siitä johtuen pidättäytyminen ainoastaan maahanmuuttopolitiikassa on osoittautunut näköalattomaksi. Nyt tosin maahanmuuttopolitiikankin kritisoimisesta on luovuttu. Ei ole myöskään koskaan osattu puuttua haittamaahanmuuton juurisyihin, jotka piilevät ennen kaikkea uusliberalistien pohjattomassa ahneudessa ja maailmanherruudessa eivätkä pelkästään vihervasemmistolaisessa kulttuurimarxismissa kuten nuivapersut usein asian esittävät. Kansallisen suvereniteetin jatkuvasti kiihtynyt poisluovuttaminen ylikansallisille ja globaaleille toimijoille on jo aikoja sitten ylittänyt hyväksyttävyyden rajat mutta nuivapersut pysyvät vaiti.

Nuivapersujen perusongelman voi pelkistää juuri haluttomuuteen tai kyvyttömyyteen tunnistaa ja kyseenalaistaa haittamaahanmuuttoa ylläpitäviä suomalaisten kansallisen edun vastaisia ylikansallisia valtarakenteita. Geopoliittisia syy-seuraussuhteita ei ymmärretä tai ne halutaan tietoisesti sivuuttaa. Ilmiö on politiikassa enemmän sääntö kuin poikkeus mutta kansallismielisyydellä ratsastavien nuivapersujen kohdalla kysymyksessä on täydellinen älyllinen epärehellisyys. Osa nuivapersuista näyttää omaksuneen globaalieliitin uusliberalistisen ideologian ja blokkipolitiikan, osa pyörii mukana pelkästään hyödyllisinä idiootteina. Kaikille on kuitenkin yhteistä se, että ymmärrys ympäröivästä todellisuudesta on ohutta ja/tai he noudattavat tietoisesti jonkun muun laatimaa agendaa. Joka tapauksessa myös nuivapersut ovat nyt eturivissä mukana maatamme tsunamin lailla tuhoavassa toiminnassa useilla politiikan osa-alueilla ja kansalaisten kurittamisessa. Tämä on täysin anteeksiantamatonta ja myös nuivapersut on saatava tästä poliittiseen vastuuseen. Suomen kansallinen etu vaatisi täysin päinvastaista politiikkaa, mikä puolestaan edellyttäisi tinkimätöntä työtä suvereniteetin palauttamiseksi sekä aktiivista ylikansallisen blokkipolitiikan vastustamista. Tarvittaisiin rohkeita suomalaisen kansallisvaltion puolustajia. Nuivapersuista ei ole tähän, koska he pelkäävät joutuvansa poliittiseen paitsioon ja pitkään korpivaellukseen, mitä valtaeliitin pöydistä murusia noukkimaan opetetut ja sisäsiisteiksi oppineet nuivapersut nyt pelkäävät kuollakseen. Puolueessa voi nuivuudella loppujen lopuksi tienata leipänsä ainoastaan ummistamalla silmänsä ikäviltä tosiasioilta ja pettämällä äänestäjänsä.

Suuren lobbariarmeijan ympäröimä Mestari on luonnollisesti Brysselissä kaiken tiedon äärellä kokonaan oma lukunsa, koska pitää nykyisen poliittisen agendansa hämärän peitossa, mikä on luonnollisesti suuri ongelma kansanvallan toteutumisen näkökulmasta. Kannattajiinsa Mestari pitää yhteyttä vain Facebookissa eikä enää Hommalla. Mestaria pidetään edelleen nuivaskenen johtohahmona, vaikka hän ei enää sellainen olekaan. Mestari on vain unohtanut kertoa tämän kannattajilleen.

Koko nuivaskenen ongelman ydin piileekin juuri siinä, että siltä puuttuu selkeä kansallismielinen visio. Mitään tällaista visiota ei ole koskaan ollutkaan eikä sen puute tunnu nytkään haittaavan. On myös epätodennäköistä, että nuivaskenen olisi mahdollista päästä yhteisymmärrykseen tällaisesta visiosta. Hegemonia nuivaskenessä on edelleen nuivapersuilla, mutta tilanne on muuttumassa. Nuivien ideologinen hajanaisuus on puolestaan johtanut siihen, että Puolueen haastajan, Kansalaispuolueen teemat ovat nyt kaikkein lähimpänä sitä, mitä kansallismielisten nuivienkin tulisi aktiivisesti tavoitella.

Kuten vuonna 2015 alkanut tapahtumasarja osoittaa, haittamaahanmuuttoa ei voi pysäyttää muuten kuin palauttamalla Suomi itsenäisen kansallisvaltion asemaan. Sen pitää olla ehdoton perusedellytys kaikelle politiikan tekemiselle. Muussa tapauksessa peli on lopullisesti menetetty, tosin sitä se saattaa olla jo nyt ja suurin yhteiskunnallinen kaaos on vasta edessäpäin. Väkisinkin herää kysymys, mitkä syyt ovat Puolueen pelastajaksi odotetun Mestarin vaikenemisen taustalla. Kai hänelläkin on politiikassa päämääriä kuten muilla poliitikoilla, joiden poliittiseen ajatteluun voi tutustua heidän kirjoittamistaan kirjoista tai muista kirjoituksista. Eikö Mestarin pitäisi käyttää vuolaasti ylistettyä kirjoitustaitoaan ja huippuälykkyyttään juuri kirjoittamiseen, koska poliittinen toimintaympäristö on radikaalisti muuttunut? Introvertin Mestarinhan luulisi olevan tekstintuottamisessa nimenomaan omalla mukavuusalueellaan. Iltapäivälehtien uutisten kommentoimisen ohella Mestari voisi kirjoittaa vaikka konseptiarkin mittaisen aineen aiheesta ”Poliittiset tavoitteeni”. Jos tämä tuntuu ylivoimaiselta, niin vähempikin riittäisi.

Syynä Mestarin vaikenemiseen lienee epävarmuus siitä, miten hänen arvomaailmaansa ja poliittisiin tavoitteisiinsa suhtaudutaan äänestäjien keskuudessa. Mestari näyttäisi olevan Puolueessa lähes yksin Brysseliin eristettynä, jossa hänen monet äänestyspäätökset ovat kummastuttaneet. Mestarin on katsottu olevan lojaalimpi omalle federalistiselle ECR-ryhmälleen kuin suomalaisille. Puolue ei ole tätä mitenkään kommentoinut. Tämä ei kuitenkaan ole pelkkää sattumaa, vaan kaikki on ennalta sovittua ja yhteistyö Mestarin ja Puolueen johdon kanssa on tiivistä ja saumatonta. Tästä on viimeisimpänä todisteena Mestarin viimevuotinen äänestyspäätös turkin kielen aseman virallistamisen puolesta EU:ssa. Hän tosin kiisti tuolloin asian. Nyt kun Turkin EU-jäsenyyden tukeminen on myös Puolueen linja, niin Mestari vaikuttaisi jääneen kiinni housut kintuissa. Mestari on suhtautunut äänestyspäätöksiään kohtaan esitettyyn kritiikkiin tapansa mukaan nuivasti ja ylimielisesti vaivautumatta juurikaan perustelemaan niitä. Tämän vuoksi hän vältteleekin Hommaforumia. Päivänpolitiikan ulkopuolella mutta puoluejohdolle uskollisena hän pitää auktoriteettinsa turvin yllä Puolueen valekansallismielistä imagoa. Hän on toistuvasti nimitellyt Euroopan kansallismielisiä halveksivasti putinisteiksi ja muutenkin osoittanut kannattavansa ylikansallisiin liittoumiin nojaavaa blokkipolitiikkaa, mikä tietenkin on myös Puolueen linja. Mestarille itselleen näyttäisi olevan tärkeintä varoa visusti keikuttamasta venettä ja olla valtaeliitin silmissä hyväksytty toimija ja luotettava yhteistyökumppani.

Teemu Torssosenkin kaltaisia kansallismielisyyden sisäistäneitä nuivapersuja Puolueesta löytyy. Monet heistä ovat tosin jo jättäneet Puolueen. Puolueen kuntapoliitikoissa muhiva nuivuus ja kansallismielisyys ei ole kuitenkaan realisoitunut politiikaksi valtakunnan tasolla. Syynä on Puolueen EU-politiikka, jossa Puolue kannattaa Obaman opetuksia eli jyrkkää ylikansallista blokkipolitiikkaa. Tämä on puolestaan ristiriidassa kansallismielisyyden kanssa. Torssonenkin tullaan  tylysti pelaamaan ulos puheenjohtajapelistä jo alkumetreillä eikä hänen sallita haastaa Puolueen linjaa kuten Mestarinkin taktikoinnista voi helposti päätellä. Kunnallispolitiikassa asiat ovat luonnollisesti toisin ja siellä pelkällä nuivuudellakin voi tehdä politiikkaa. Kunnissa ratkotaan nyt niitä paikallistason ongelmia, jotka ovat seurausta kelvottomasta maahanmuuttopolitiikasta, josta Puolue itse kantaa suuren vastuun. Puolue on ollut kunnallispolitiikassa pitkään ainoa toimintoympäristö kansallismielisille mutta nyt Puolueen tulevaisuus näyttää synkältä.

Olen keskustellut Turkkilan kanssa Homman tiukentuneesta moderaatiolinjasta. Turkkila vannoi pyhästi käsi oluttuopilla, että kirjoitusrikoksesta tuomitun rangaistus on aina kaksinkertainen verrattuna edelliseen rangaistukseen. Kirjoitusrikos on siis sitä vakavampi, mitä useammin siihen syyllistyy. Väärinkirjoitusten lukumäärällä ei ole sinänsä merkitystä arvioitaessa sitä, milloin kirjoitusrikos on toteen näytetty. Jo yksikin väärinkirjoitus saatetaan tulkita kirjoitusrikokseksi ja poikii ankaran rangaistuksen. Etenkin jos kirjoittaja on paatunut ja uppiniskainen rikoksenuusija. Vielä on koeponnistamatta, miten kirjoituksen pituus vaikuttaa tilanteeseen mutta kohta sekin tiedetään. Väärinkirjoituksissa ei itsessään tarvitse olla mitään sääntöjen vastaista eikä Turkkila niitä edes aina poista, koska ne toimivat varoittavana esimerkkinä. Tämä kirjoitus on esimerkki väärinkirjoituksesta. Turkkilan arvioitavaksi puolestaan jää, täyttyvätkö myös kirjoitusrikoksen kriteerit tällä kertaa.

Kansanvallan toteutuminen vaatii, että suomalaisen kansallisvaltion alasajon syyt on taustoitettava ja politiikkojen motiivit on kyseenalaistettava. Keskustelun sensurointi puolestaan kertoo siitä, että esitetty kritiikki osuu kohteeseensa. Keskustelu tulee kuitenkin jatkumaan, vaikka se yritetäänkin vaientaa. Tätä kutsutaan myös demokratiaksi.