Johan Ludvig Runebergin teos Vänrikki Stoolin tarinat (osa 1. 1848 , osa 2. 1860) ja Veijo Meren teos Manillaköysi (1957) käsittelevät molemmat suomen historiassa
tapahtuneita sotia. Teoksien ilmestymis väli on suurin piirtein sata vuotta ja sen voi hyvin huomata teoksien päinvastaisista tavoista kuvailla sotaa. Teokset käsittelevät
eri sotia joten vastapuolet sodassa ovat myös eri. Vänrikki Stoolin tarinoissa kuvataan Ruotsi-suomen sotaa Neuvostoliittoa vastaan, kun taas Manillaköydessä Suomen ja
Neuvostoliiton välistä sotaa. Tästä johtuen teoksien erinlainen näkökulma sotaan vain korostuu, kun sen aikaista ruotsalais henkistä ajattelua verrataan enempi realistisempaan
ajatteluun jota itsenäinen Suomi oli lähempänä.
	Vänrikki Stoolin tarinoissa kuvataan sotaa runo muodossa vähän ruotsalais tyypisesti sankari tarinoiden kautta, jotka ovat hyvin hohdokkaita ja suurtekoja painottavia. Sankari tarinoista
jää vaikutus, että on hyvin kunniallista kuolla maataan puolustaessa, ja että on rynnättävä vain taistoon vaikka se tietäisi varmaa kuolemaa, "" perääntymään kun käskettiin,
hän hyökkäs sillallen / ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan, / kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan. Ei aikaakaan, / kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa"". Mielestäni
teos antaa kuolemalle enemmän positiivisen näkökulman kuin negatiivisen koska se on tapahtunut niin kunniakkaasti ja arvostetusti. Toisin kuin Vänrikki Stoolin tarinoissa Manillaköydessä kuolema ja sota ovat
hyvin traagisia, kammottavia ja epäinhimillisä tapahtumia. Manillaköydessä sotaa kuvataan mielestäni realistisemmin, koska siinä keskitytään vain sodan kurjaan puoleen.
	Teosten kerronta tavat ovat yllätävän saman tapaiset vaikka näkökulma on täysin eri. Molemmissa Teoksissa esiintyy henkilöitä tavallisista sotilaista aina korkea-arvoisiin sota herroihin,
jotka kuvastavan molempien tekosien näkökulmaa henkilöstä riippumatta. Esimerkikssi Vänrikki Stoolin tarinoissa oli suuria johtajia kuin pimennoista nousseita sankareita ja Manillaköydessä joukkeen
 kapteeni menettää järkensä siinä kuin tavallinen sotilaskin. Runokirjana Vänrikki Stoolin tarinoissa on luonnollisesti pieniä erinlaisia kertomuksia, mutta niin on myös manillaköydessäkin jotka
ovat upotettu itse pääkertomukseen. Lisää yhtenäisyyttä kerronta tavalle tuo miljöö joka on molemmissa hyvin saman lainen. Sotatanterten lisäksi luontoa kuvataan molemmissa hyvin kauniina ja
ainutlaatuisena.
Vänrikki Stoolin tarinoiden kaltainen sankari painotteisuus oli varmaankin hyvin tyypillistä sen ajan kirjallisuudelle, jonka tarkoituksena oli vaikuttaa sen ajan ihmisiin. Sankari tarinoilla pyrittiin nostattamaan
ihmisten mielialaa ja ennen kaikkea sotamoraalia ja tätä kautta parantamaan mahdollisuutta pärjätä sodassa. Sata vuotta myöhemmin ilmestyneessä manillaköydessä tilanne on jo toisinpäin. Johtuen varmaan siitä, että
oltiin jo koettu sodan kauheus ja kuinka suuri ylivoima vastapuolella oli sodassa, niin tapahtumia alettiin kuvata realistisemmin. Tästä voi huomata myös usko ja toivo olivat kärsineet suuresti sodan aikana, joka viittaa siihen että
oltiin eletty erittäin rankkoja aikoja.
Nykylukian kannalta on mielenkiintoista huomata kuinka paljo sota ja sen olot muuttaa ihmisen suhtautumista asioihin. Tässä kohtaa ei voi olla ajattelematta, että ollaanko me hyvinvointivaltioissa elävät nykyihmiset menty
tavallaan ajassa taakse päin, ja ollaan unohdettu mitä sota oikesasti on eikä pidetä sitä niin hirvittävänä asiana kuin se on ennenkuin vaara oikeasti uhkaa. Voidaan myös miettä että kannattaako ottaa oppia historiasta
vai oppia asiat uudelleen kantapään kautta.