Presidentintekijät
Dennis Leaf ja Richard Johnson ovat amerikansuomalaisia. Heitä on Wisconsinissa niin paljon, että he voivat jopa ratkaista Yhdysvaltain presidentinvaalit.
KÄSILLÄ oli maailmanhistorian käännekohta, mutta John Morton saapui kokouspaikalle myöhässä.
Tai ainakin niin tarina kertoo.
Kesällä 1776 kolmetoista pohjoisamerikkalaista siirtokuntaa kävi vapaussotaa emämaataan Isoa-Britanniaa vastaan. Taistelut olivat kestäneet jo yli vuoden. Verotuksesta alkanut välirikko Britannian kanssa näytti jo peruuttamattomalta, joten siirtokunnat suunnittelivat itsenäiseksi julistautumista.
Hanketta varten niiden edustajat olivat kokoontuneet punatiiliseen hallintorakennukseen Philadelphiaan, alueiden suurimpaan kaupunkiin itärannikon liepeille.
Morton, neljännen polven amerikansuomalainen, kuului kongressissa Pennsylvanian delegaatioon. Hänen isoisoisänsä, suomalainen kaskenpolttaja Mårten Mårtenson eli Martti Marttinen oli muuttanut Uuden Ruotsin siirtokuntaan Delawarejoen laaksoon 1600-luvun puolivälissä. Uskotaan, että hän oli kotoisin Rautalammilta.
Pojanpojanpoika John Morton oli aloittanut työuransa maanmittarina ja maanviljelijänä. Hänet oli valittu merkittäviin julkisiin tehtäviin, kuten Pennsylvanian edustajahuoneen puheenjohtajaksi ja siirtokunnan korkeimman oikeuden apulaistuomariksi. Kotiseudullaan Morton oli jo niin merkittävä hahmo, että hänen allekirjoituksensa koristi siirtokunnan seteleitäkin.
Mutta kesällä 1776 John Mortonin oli aika tehdä yksi uran suurimmista päätöksistä. Äänestääkö Amerikan itsenäisyyden puolesta vai ei?
Kongressin tavoitteena oli, että kaikki siirtokunnat hyväksyisivät päätöksen yksimielisesti.
Pennsylvanialla, jota Morton edusti, oli merkittävä rooli. Toimihan se kokouksen isäntäpaikkana. Uskottiin, että sen päätöksellä olisi suuri vaikutus myös muihin siirtokuntiin.
Tilanne oli jännittävä. Heinäkuun alussa Pennsylvanian siirtokunnan delegaatio jakautui jyrkästi kahtia. Äänet olivat tasan. Kaksi puolesta, kaksi vastaan.
Morton epäröi. Olisiko sittenkin viisainta etsiä sovintoa Britannian kanssa? Tai odottaa, että uuden valtion hallinto saataisiin rakennetuksi ja ulkomaiden tuki varmistetuksi?
Harkinnan päätteeksi hän antoi ratkaisevan äänen, joka sinetöi Pennsylvanian kannan. Kyllä. Siirtokuntien piti julistautua heti itsenäiseksi.
Se oli pieni mutta tärkeä lenkki tapahtumaketjussa, jonka seurauksena syntyi nykyinen mahtivaltio Amerikan Yhdysvallat.
Kongressin edustajat allekirjoittivat itsenäisyysjulistuksen Philadelphiassa 2. elokuuta 1776. Teko oli uskalias — melkein kuin olisi allekirjoittanut oman hirttotuomionsa. Merkitsihän julistus silloisen maailmanmahdin Britannian uhmaamista.
John Morton piirsi nimensä Benjamin Franklinin koukeroisen nimikirjoituksen alle niin selkeillä kaunokirjaimilla, että ne näyttivät melkeinpä lapsekkailta.
UUSI manner imi Euroopasta pohjattomasti siirtolaisia 1800-luvulla. Myös suomalaiset tempautuivat mukaan toden teolla 1860-luvulta lähtien. Sadan vuoden aikana suomalaisia muutti peräti 400 000. Valtaosa köyhiä maalaisia.
Muiden siirtolaisten silmissä he olivat omintakeista väkeä. Ruisleivästä pitäviä, riuskoja työmyyriä mutta myös juopottelevia tappelupukareita. Kouluttamattomina ja kielitaidottomina heistä tuli yhteiskunnan pohjasakkaa, jolle jäivät kehnosti palkatut ruumiilliset työt.
Mutta vuodet kuluivat, kansakuntien tehosekoitin pyöri ja seuraavat sukupolvet kotoutuivat. Osa suomalaistaustaisista nousi John Mortonin jalanjäljissä merkittäviin poliittisiin asemiin. Vaikkapa osavaltion kuvernööriksi, kuten toisen polven amerikansuomalainen Clyde Elmer Anderson Minnesotassa 1950-luvulla. Tai presidentin neuvonantajaksi, kuten toisen polven amerikansuomalainen Emil Hurja, joka suunnitteli demokraatti Franklin D. Rooseveltin voittoisan vaalikampanjan vuonna 1932. Tai varapresidenttiehdokkaaksi, kuten vihreiden Cheri Honkala, kolmannen polven amerikansuomalainen, vuonna 2012.
Tai jopa nelinkertaiseksi presidenttiehdokkaaksi, kuten toisen polven amerikansuomalainen Gus Hall 1970–1980-luvulla. Tosin puolue oli kommunistit ja äänimäärä lähes olematon.
Aivan pian, tiistaina 3. marraskuuta, Yhdysvalloissa koittaa jälleen tärkeä päivä, jonka ratkaisussa amerikansuomalaisilla on oma roolinsa. Maahan valitaan presidentti, joka on samalla yksi maailman mahtavimmista ihmisistä. Neljän seuraavan vuoden ajan hän vaikuttaa esimerkiksi sotiin, ilmastonmuutokseen ja koronaviruspandemiaan.
Saako Valkoisessa talossa jatkaa republikaanipuolueen ronskipuheinen Donald Trump, joka tahtoo padota maahanmuuttoa ja palauttaa teollisuuden työpaikat maailmalta Amerikkaan? Vai pääseekö valtaan demokraattien Joe Biden, joka on lupaillut muun muassa julkisen terveydenhuollon vahvistamista ja ilmastopäästöjen leikkaamista?
Sen ratkaisemisessa suureen rooliin voi joutua tavallinen amerikansuomalainen äänioikeutettu.
YHDYSVALTOJEN pohjoisessa Keskilännessä, lähellä Kanadan rajaa, sijaitsee väkimäärältään Suomen kokoinen osavaltio. Asukkaita on 5,8 miljoonaa. Pohjoisessa ja idässä alue rajautuu Superior- ja Michiganjärviin, jotka näyttävät suurilta kuin meri.
Osavaltio on Wisconsin. Tie presidentiksi voi kulkea sen kautta.
Sitä tietä pääsee myös kohti osavaltion suurinta kaupunkia Milwaukeeta, joka on asukasluvultaan hitusen Helsinkiä pienempi. Maantien ympärillä maissinvarret kurottavat korkealle. Risteävät tiet halkovat laajoja viljelmiä säntillisinä, kuin viivoittimella vedettynä ruudukkona.
Vähitellen pellot kutistuvat nurmikoiksi ja maalaistalot tavallisiksi omakotitaloiksi, kunnes ollaan West Allis -nimisessä esikaupungissa. Sen harjakattoiset, vieri viereen rakennetut asuintalot voisivat olla suoraan Aku Ankasta.
Yhdessä taloista asuu Dennis Leaf, eläkkeelle jäänyt kunnan virkamies, jonka voisi kuvitella ketsupinpunaisissa sortseissaan ja Crocs-muovikengissään suomalaiselle mökkitielle. Hän on kutsunut kylään lähellä asuvan ystävänsä Richard Johnsonin, eläköityneen nuorisopastorin.
Sekä Leaf että Johnson ovat neljännen polven amerikansuomalaisia.
Muutakin yhteistä heillä on. Kumpikaan ei ole koskaan käynyt sukunsa juurilla Suomessa. Kumpikin on kotoisin Pohjois-Michiganista, havupuiden metsittämältä seudulta, jonka joissakin kylissä suomalaistaustaisten asukkaiden osuus voi olla jopa kymmeniä prosentteja. Kumpikin on 74-vuotias, yhtä vanha kuin Donald Trump.
Kaksikon välillä on myös ainakin yksi suuri ero. Mielipiteet politiikasta.
”Hän on anarkisti. Minä olen patriootti”, Johnson kuvaa näkemyseroja.
Hän on kannattanut koko ikänsä oikeistokonservatiivista republikaanipuoluetta, jota myös Donald Trump edustaa.
”He antavat ihmisten järkeillä itse. En tarvitse ketään kertomaan, miten ajatella”, Johnson perustelee.
”Paitsi Dennisin. Hän kertoo minulle mielipiteeni.”
”Jota et kuuntele”, Dennis Leaf huomauttaa.
Leaf puolestaan on epävarma, kahden valtapuolueen välillä keinuva äänestäjä. Juuri sellainen wisconsinilainen, joiden äänillä nämäkin vaalit ehkä voitetaan tai hävitään.
Viime presidentinvaaleissa neljä vuotta sitten hän äänesti demokraattien Hillary Clintonia. Nyt hän ei ole lainkaan varma valinnastaan. Maailman tila vetää vakavaksi.
”Elimme onnellisina amerikkalaiseen tapaamme, joka nyt ajateltuna tuntuu vinhalta ja holtittomalta. Revimme irti luonnonvarat, saastutimme valtameret, ja nyt yhtäkkiä meillä on esimerkiksi ilmastonmuutos”, hän sanoo.
Olo on syyllinen. Osittain.
”Mutta poliitikot ovat valehdelleet meille vuosi toisensa perään.”
MITEN ihanan yksinkertaista!
Kun Suomessa järjestetään presidentinvaalit joka kuudes vuosi, jokainen ääni painaa yhtä paljon. Enemmistön äänistä saanut ehdokas voittaa.
Yhdysvaltojen vaaleissa mikään ei ole yksinkertaista. Tavallaan ei edes ole yhtä presidentinvaalia, vaan 51 erilliset vaalit viidessäkymmenessä osavaltiossa ja pääkaupunki Washingtonissa.
Eivätkä kansalaiset valitse suoraan presidenttiä, vaan yhteensä 538 valitsijamiestä, jotka äänestävät lopullisen voittajan. Osavaltioiden valitsijamiesten määrä jakautuu väkiluvun mukaan. Vaalimatematiikkaa mutkistaa sekin, että suosituin ehdokas saa yleensä taakseen kaikki osavaltion valitsijamiehet, vaikka olisi voittanut kansan äänet pikkurillin mitalla.
Useimmissa osavaltioissa tulos on helppo arvata ennalta. Siksi jännitys tiivistyy kouralliseen niin sanottuja vaa’ankieliosavaltioita, joissa ehdokkaiden kannatusluvut ovat tasaiset ja pienikin nykäys suuntaan tai toiseen voi ratkaista lopputuloksen.
Tällaiset alueet nousevat suhteettoman suureen rooliin. Hyvä esimerkki on juuri Wisconsin, joka on ainakin yhdessä mielessä kuin Amerikka pienoiskoossa: kirjava sekoitus rehevää, konservatiivista maaseutua ja koulutettujen liberaalien asuttamia kaupunkeja joogasaleineen.
Osavaltiossa poliittiset mielipiteet menevät tasan. 2000-luvun viidestä presidentinvaalista kolme on voitettu siellä pienemmällä kuin yhden prosenttiyksikön marginaalilla.
Tämä selittää myös sen, miksi Wisconsinin kaltaista kymmenen valitsijamiehen osavaltiota liehitellään mainoksilla, kampanjatilaisuuksilla ja vaalilupauksilla suhteellisesti paljon enemmän kuin vaikkapa monin verroin suurempaa Kaliforniaa, joka on demokraattien väkivahvoja linnakkeita. Tai Texasia, jossa republikaanit tapaavat tyypillisesti voittaa.
Amerikkalaisen järjestelmän erikoisuuksia on sekin, ettei voittajan välttämättä tarvitse saada suurinta äänisaalista. Neljä vuotta sitten demokraatti Hillary Clinton peittosi Donald Trumpin valtakunnallisesti yli kahdella prosenttiyksiköllä, mutta Trump onnistui hamuamaan ääniä tärkeissä vaa’ankieliosavaltioissa, sai taakseen enemmän valitsijamiehiä ja pääsi presidentiksi.
Ratkaisijoiksi nousi käytännössä kolme osavaltiota. Pennsylvania, Michigan — ja Wisconsin.
Yhteensä niissä oli jaossa vain 46 valitsijamiestä. Kussakin Trump voitti alle prosentin marginaalilla. Jos ero olisi keinahtanut toisin päin, olisivat äänet riittäneet Clintonin täpärään voittoon. Näissä osavaltioissa Trump voitti vaalit yhteensä vain alle 78 000 äänellä. Se on 0,06 prosenttia koko maan äänistä. Siis alle promille.
78 000 on myös huomattavasti vähemmän kuin osavaltioiden amerikansuomalaisten määrä. Muutenkin iso osa Yhdysvaltojen noin 650 000 suomalaistaustaisesta asuu juuri osavaltiossa, joista on ennustettu tulevien vaalien kiivaimpia taistelukenttiä. Wisconsinin lisäksi esimerkiksi Floridassa, Michiganissa ja Minnesotassa.
Suomalaistaustaiset eivät toki ole yhtenäinen joukko, mutta ajatusleikki on riemukas.
Että juuri joku heistä antaisi viimeisen, ratkaisevan äänen, vähän kuin sukujuuriltaan suomalainen John Morton 224 vuotta sitten.
VUONNA 1890 laivamatka Suomesta New Yorkiin maksoi 150 markkaa.
Nykyrahassa summa on noin 800 euroa. Monen säästöt eivät olisi riittäneet, elleivät edeltä muuttaneet Amerikan-sukulaiset olisi lähettäneet matka-avustusta.
Yleensä matkaan lähdettiin Hangon satamasta, jossa saattoi tungeksia satamäärin lähtijöitä turkishatuissaan ja lapikkaissaan. Lähtöä odotellessa kaikki eivät mahtuneet edulliseen siirtolaishotelliin, vaikka siellä nukuttiinkin tiiviisti, kolmikerroksisissa sängyissä.
Laivoja oli nimetty komeasti taivaan tähtien mukaan: Sirius, Polaris, Arcturus. Mutta niillä matkustaminen oli vähemmän hohdokasta. Lähtöpäivänä siirtolaiset paimennettiin laivaan kovakouraisesti kuin karjalauma.
Alkoi parin kolmen viikon matka kohti upouutta elämää. Ensin Hullin satamaan Englantiin, sieltä junalla ohi nokisten tehdaskaupunkien Liverpooliin tai Southamptoniin ja lopuksi valtamerilaivalla Atlantin yli.
1800-luvun Suomessa väkiluku oli yli kolminkertaistunut, eikä etenkään maaseudulla maata tai työtä riittänyt kaikille. Ehkäpä unelma omasta pientilasta toteutuisi Amerikassa?
Ei se sielläkään helposti käynyt. Varat omaan maatilkkuun oli kerättävä ankaralla työnteolla.
Perillä Yhdysvalloissa suomalaiset jatkoivat usein pohjoisen osavaltioihin Minnesotaan ja Michiganiin. 1880-luvulta alkaen osa asettui myös niiden välissä sijaitsevaan Wisconsiniin.
Siellä moni päätyi kaivoksien syvyyksiin lastaamaan vaunuja malmilla. Tai metsätyömaille karuihin, täiden riivaamiin tukkilaiskämppiin, jotka lemusivat tupakan- ja kamiinansavulta, hieltä ja märiltä villasukilta.
Suomalaiset käpertyivät omiin yhteisöihinsä, joissa he puhuivat omaa kieltään, lukivat omia lehtiään ja joihin he perustivat omia seurakuntiaan, osuuskauppojaan ja raittiusseurojaan.
Pohjois-Wisconsinissa noista ajoista muistuttavat yhä joidenkin pienten kylien nimet. Oulu, Waino.
Dennis Leafin ja Richard Johnsonin isoisovanhemmat muuttivat Suomesta Amerikkaan 1800-luvun lopussa. Leafin isoisovanhemmat Tampereen seudulta ja Etelä-Pohjanmaalta Kauhavalta, Johnsonin Suomussalmelta Kainuusta.
Uudessa kotimaassa sukunimetkin vaihtuivat. Juntusesta tuli Johnson ja Lehtiniemestä Leaf.
Johnson ja Leaf kasvoivat Pohjois-Michiganissa italialaisten, irlantilaisten ja suomalaisten keskellä. Suomalaisvitsit olivat seudulla yleisiä.
Johnson puhui suomea viisivuotiaaksi. Sitten se jäi. Koulussa kielen puhumisesta rangaistiin.
Leaf puhuu yhä kieltä jonkin verran. Tuttuja sanoja ovat esimerkiksi henkselit, niskavillat, koiranpaska — ja korvapuusti, mutta ei kanelipullan vaan korvatillikan merkityksessä.
”Turpas kiinni!” hän muistaa äitinsä käskeneen suomeksi.
Kumpikin on käynyt Milwaukeessa amerikansuomalaisten seuran tapaamisissa. Tarjolla on usein hernekeittoa.
Siihen liittyen Leafilla olisikin kysyttävää.
”Syövätkö suomalaiset sitä oikeasti?”
SUOMEN kokoinen Wisconsin, jonka suomalaistaustaiset äänestäjät keikkuvat muiden asukkaiden mukana vaa’ankieliasemassa, muistuttaa monella tavalla Suomea.
Maanmuodot on veistänyt viime jääkausi, kuten Suomessakin. Peltotasankoja, harjukukkuloita ja järviä sekametsän lomassa.
Etenkin pohjoisessa Wisconsinissa talvet voivat olla karskeja. Sielläkin istutaan retkituoleilla pilkkimässä, päristellään moottorikelkoilla ja lasketellaan suksilla.
Jos Suomella olisi virallinen kansallisjuoma, se voisi hyvinkin olla maito — joka sattuu olemaan Wisconsinin osavaltion tunnusjuoma. Tosin Wisconsinissa maitoa ei juuri kaadeta juomalaseihin, vaan siitä tehdään juustoa, kuten cheddaria, jota sujautetaan hampurilaisten väliin. Jos osavaltio olisi itsenäinen maa, se olisi maailman neljänneksi suurin juustontuottaja.
Jos ajatusleikkiä jatketaan pidemmälle, juuri juusto voi ratkaista marraskuun presidentinvaalit.
Vuonna 2016 Trump päihitti Wisconsinissa Clintonin vain alle 23 000 äänen eli 0,77 prosenttiyksikön erolla. Kamppailun ratkaisi nimenomaan maaseutu, jossa Trump voitti kirkkaasti sekä Wisconsinissa että koko maassa.
Miten käy nyt? Neljä vuotta sitten Trump lupasi pysäyttää perhetilojen kurjistumiskierteen, mutta presidentiksi päästyään hän aloitti sarjan kauppasotia, joiden seurauksena esimerkiksi Meksiko, Wisconsinin juuston tärkein vientimaa, lätkäisi yhdysvaltalaisille juustoille kovat tullimaksut.
Se kirpaisi monia osavaltion maitotilallisia.
Tähän saakka Joe Biden onkin ollut tukevassa, usean prosenttiyksikön johdossa sekä Wisconsinin että koko maan mielipidemittauksissa. Mutta niin oli Clintonkin neljä vuotta sitten.
Wisconsin muistetaan Clintonin surullisenkuuluisasta virheestä. Hän oli ensimmäinen valtapuolueiden presidenttiehdokas sitten 1970-luvun alun, joka ei vieraillut osavaltiossa kertaakaan kampanjansa aikana.
Trumpilla näyttäviä vaalitilaisuuksia oli siellä viisi. Ja sitten hän otti satumaisen yllätysvoiton.
Mitä sanovat juuriltaan suomalaiset äänestäjät nyt? Mitä he toivovat tulevalta presidentiltä?
Jotain annettavaa työttömille ja alityöllistetyille, sanoo Leaf. Mieluiten työtä.
”Siirtolaisten jälkeläisenä ajatusta on helppo ymmärtää. Suomalaiset uskoivat kovaan työhön, tyytyivät kohtaloonsa eivätkä kaivanneet kenenkään sääliä.”
Oma isäkin jaksoi aina tolkuttaa työn merkityksestä.
”Olin kerran työttömänä muutaman kuukauden, ja, luoja paratkoon, silloin hän ei todellakaan kulkenut veteraanikerholla pystypäin!”
Johnson kuuntelee ystävänsä puheita rauhallisen näköisenä, mutta leppoisaksi eläkeläiseksi hänellä on melkoisen hurjia ajatuksia. Maan repeytyminen kahteen vastakkaiseen leiriin huolettaa häntä. Oma sukukin on poliittisesti niin jakautunut, etteivät kaikki ole puheväleissä.
Johnson ei ole edes varma, onko Yhdysvaltoja muutaman kuukauden kuluttua olemassa.
”Hajoamme pian kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Olemme sisällissodan partaalla”, hän väittää.
”Puolet maasta pettyy vaalitulokseen ja hyökkää toisen puolen kimppuun.”
Siinäpä vasta synkkä profetia! Jospa siltä nyt sentään vältytään.
Leafin on pakko hiukan piruilla ystävälleen. Sen hän tekee suomeksi.
”Voi, voi, voi. Jumala rankaasee.”