Uskomaton naparetki Etelämantereelle

Sata vuotta sitten Euroopassa käytiin suursotaa. Samaan aikaan tammikuussa 1915 Ernest Shackletonin alus Endurance juuttui jäihin Etelämantereella – puoleksitoista vuodeksi.

Tilaajille

Lokakuun lopussa 1915 jäät kallistivat ja rikkoivat laivaa. Laivan nimi Endurance merkitsee kestävyyttä. (KUVA: FRANK HURLEY)
Teppo Sillantaus HS
Julkaistu: 12.1.2015 8:07

Tammikuussa 1915 eräs projekti jämähti.

"Näyttää siltä, että olemme juuttuneet kiinni koko täksi vuodenajaksi", projektiin osallistunut valokuvaaja kirjoitti päiväkirjaansa tammikuun 27. päivän iltana runsaan sadan kilometrin päässä Etelämantereen rannikosta.

Matkalle oli lähdetty Lontoon satamasta edellisenä kesänä, heinäkuun lopussa. Hankkeen nimi oli Imperial Trans-Antarctic Expedition, siis Imperiumin Trans-Antarktinen Tutkimusmatka. Tarkoitus oli matkata ensimmäisinä Etelämantereen halki.

SEN PITI OLLA viimeinen suuri naparetki. Pohjoisnavan oli valloittanut yhdysvaltalainen Perry vuonna 1909. Etelänavalle pääsi ensiksi norjalainen Amundsen 1911, ja vain kuukautta hänen jälkeensä navalle tullut britti Robert Scott miehistöineen kuoli nälkään ja kylmään paluumatkalla.

Scottin jäätyneen ruumiin vierestä löydettiin hänen kirjoittamansa Message to the Public, viesti suurelle yleisölle. Se oli ylevä teksti. Scottista tuli kansallissankari, Suuri britti, hänelle pystytettiin kymmeniä muistopatsaita ja laattoja.

Se retki päättyi tuhoon, mutta nyt kansakunnalla olisi mahdollisuus suureen voittoon.

"Tunnepohjaisesti otettuna tämä on viimeinen suuri naparetki, joka voidaan vielä tehdä", tutkimusmatkan johtaja Ernest Shackleton kuvasi hanketta. "Matka on vaativampi kuin navalle ja takaisin, ja minusta Britannian kansan on tehtävä tämä retki."

Shackleton oli yrittänyt valloittaa etelänavan kaksi kertaa, Robert Scottin retkikunnassa 1902 ja omalla porukallaan 1908.

Jälkimmäisellä yrityksellä päästiin jo 160 kilometrin päähän navasta, mutta sitten oli pakko kääntyä takaisin. Yritys oli kuitenkin niin kunniakas, että Ernest Shackleton aateloitiin, joten hän oli nyt Sir.

Etelämantereen ylityksestä piti tulla paitsi uroteko myös suuri mediatapahtuma. Oikeudet retken kirjallisiin selostuksiin oli myyty Daily Chronicle -lehdelle. Retkikuntaan oli pestattu valokuvaaja, jolla oli mukana myös elokuvakamera. Elokuvaoikeuksia hallinnoimaan oli perustettu oma yhtiönsä, Imperial Transantarctic Film Syndicate.

Oli sponsorit. Oli valtion tuki.

Mutta kuten lupaaville projekteille usein käy, ajoitus meni vähän pieleen.

Endurance-laiva lähti purjehtimaan Lontoosta kohti määränpäätään elokuun ensimmäisenä päivänä 1914. Samana päivänä Saksa julisti Venäjälle sodan. Ensimmäinen maailmansota oli alkanut, ja maailman huomio oli nyt muualla.

Se oli ensimmäinen vastoinkäyminen.

Projekti eteni. Atlantti ylitettiin ja koukattiin Buenos Airesiin täydentämään varastoja. Kyytiin otettiin 69 sekarotuista koiraa. Niiden avulla mentäisiin Etelämantereen yli heittämällä.

Poikettuaan vielä karun Etelä-Georgian saaren valaanpyyntiasemalla varastojaan täydentämässä Endurance-laiva lähestyi tammikuun 3. päivänä Etelämannerta. Alus kulki jäävuorten ja ahtojäiden. Välillä se mursi höyrykoneidensa voimin jäätä, välillä eteneminen pysähtyi kokonaan, kun jäät sulkivat tien.

Tammikuun 18. päivänä 44-metrinen alus juuttui jäihin. Päätettiin jäädä odottamaan, että tuuli hajottaisi jäämassat ja avaisi alukselle kulkuväylän. Euroopasta lähtenyt retkikunta oli vain 130 kilometrin päässä määränpäästään, Vachselinlahden rannasta, josta lähdettäisiin ylittämään mannerta.

Myrskysi pohjoisen puolelta, ahtojäät puristuivat laivan ympärille, miehistö odotti.

Sitten myrsky laantui. Ja pakkanen kiristyi.

Aluksen keulan eteen sadan metrin päähän oli kuitenkin auennut avovettä. Höyrynpaine kattiloissa nostettiin nyt huippuunsa, kaikki purjeet vedettiin ylös ja koneet pantiin puskemaan täysillä eteenpäin.

Laiva ei liikahtanut. Se oli juuttunut jäihin.

HELMIKUUN LOPPUPUOLELLA Antarktiksen kesä alkoi olla ohi. Yötön yö päättyi, ja aurinko laskeutui ensimmäistä kertaa taivaanrannan taakse.

Laiva makasi liikkumatta jääkentän keskellä. Useita kertoja sille oli yritetty sahoilla, hakuilla ja tuurilla avata väylää kohti kauempana pilkottavaa avovettä. Se osoittautui toivottomaksi. Jää edessä oli jopa viisi metriä paksua.

Syvyysmittaukset osoittivat, että laivaa saartava valtava jäälautta liikkui. Merivirta kuljetti sitä ja Endurancea päivä päivältä kauemmaksi Etelämantereen rannikosta.

"Maa näkyy hyvällä ilmalla yhä horisontissa, mutta nyt se on meidän ulottumattomissamme", Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa.

Helmikuun 24. päivänä hän ilmoitti miehistölle, että he joutuisivat viettämään laivalla talven. Irti päästäisiin aikaisintaan lokakuussa, kun kevät koittaisi.

Oli vain odotettava.

Maailmansodan kulusta laivalla ei tiedetty mitään.

Endurancella oli kyllä radio, jonka avulla saattoi vastaanottaa morse-kielisiä viestejä. Lähettää sillä ei voinut. Eikä radio sitä paitsi toiminut. Vaikka retkikunnan tiedemiehet virittivät lisäantenniksi 54 metriä lankaa, radiosta kuului vain ilmakehän häiriöitä.

Retkikunta ajelehti valtavan jäälautan mukana Weddelinmerellä, joka on yli neljä kertaa Ranskan kokoinen merialue. Kukaan ei tiennyt, missä Endurance ja sen miehistö olivat.

Kovin moni ei ehkä välittänytkään tietää. Kaukana Euroopassa massateurastettiin nuorukaisia, jotka olivat lähteneet innoissaan sotaan. Neljännesmiljoona miestä oli kuollut jo edellisenä syksynä Ypresin ensimmäisessä taistelussa, jonka jyske kuului Kanaalin yli Englannin rannikolle asti.

Antarktiksella oli hiljaista. Jää natisi ja tuuli vonkui laivan takilassa.

Laivalla oli 28 miestä. Osa oli tutkijoita Englannin hienoista yliopistoista, osa tavallisia merimiehiä, jotkut kokeneita naparetkeilijöitä. Kaikkia uhkasi pitkästyminen. Pingviinejä ja hylkeitä metsästettiin ravinnoksi, mutta laivarutiineja ei tarvinnut enää pitää yllä. Oli keksittävä tekemistä. Jäällä pelattiin jalkapalloa (styyrpuurin joukkue vs. paapuurin joukkue), koirille rakennettiin jäälle koirankopeiksi igluja, sunnuntaisin oli yhteislaulua, ja päällystömessissä tiedemiehet lukivat toisilleen ääneen.

Australialaisella valokuvaajalla Frank Hurleyllä riitti puuhaa, sillä tällaisia näkymiä ei yhdelläkään toisella valokuvaajalla ollut edessään. Hän kuvasi innokkaasti laivaa, lumen ja jään eriskummallisia muotoja ja miehistön puuhia. Pimiö oli konehuoneen takana. Kun Hurley halusi kehittää kuvia, pimiön lämpötila nostettiin plussan puolelle priimuslämmittimen avulla. Muuten levyt jäätyisivät.


Lokakuun lopussa 1915 jäät kallistivat ja rikkoivat laivaa. Laivan nimi Endurance merkitsee kestävyyttä. (KUVA: FRANK HURLEY)
MAALISKUUN ALUSSA PAKKANEN kiristyi 22 asteeseen. Puhkesi lumimyrsky, jonka ajaksi kaikki määrättiin pysymään laivalla.

Myrskyn tauottua oli taas hiljaista: jään natinaa, tuulen ääniä.

Päivät lyhenivät samalla tavalla kuin Lapissa syksyllä, ja maaliskuun lopussa päivä ja yö olivat jo yhtä pitkät. Pingviinejä ja hylkeitä näkyi yhä vähemmän, ne olivat siirtyneet auringon perässä pohjoisemmaksi. Laivaan oli kuitenkin jo ehditty metsästää tarpeeksi muonaa talveksi.

Shackleton jakoi miehille vaatteet, jotka oli alun perin tarkoitettu Etelämantereelle jalkautuville ryhmille. Niihin kuului villahousuja ja -puseroita, villahanskat, anorakkitakit ja -housut.

Pakkasta oli välillä jo yli 30 astetta, ja tiedemiesten ja päällystön majoitustilat laivan kannella kävivät kylmiksi. Laivan puuseppä rakensi uudet tilat laivan rungon sisään varastotiloihin.

Toukokuun alussa aurinko katosi kokonaan. Alkoi kaamos ja pitkä talvi.

Jos oli kuutamo, kuu kiersi taivaalla päiväkausia ja jäätikkö näytti oudon valoisalta. Uuden kuun aikaan pilvettöminä öinä tähdet näkyivät kirkkaina.

Kesäkuun alussa alkoi vuoden pimein ja kylmin kausi. Pakkasta oli jatkuvasti yli 20 astetta, ja yleensä oli niin pimeää, että jäällä käveleminen oli vaarallista. Jalkoihinsa ei nähnyt.

Kuun lopussa Endurance oli ajelehtinut jäiden mukana jo yli tuhat kilometriä. Se liikkui hitaasti kaartaen kohti pohjoista ja avovettä. Juhannuksena pidettiin reippaat juhlat talvipäivän seisauksen kunniaksi. Tästä eteenpäin edettäisiin kohta kevättä.

OLI LOKAKUU 1915 JA KEVÄT pitkällä. Laiva oli jumissa. Aurinko paistoi, hylkeet olivat palanneet. Miehet löivät vetoa siitä, milloin laiva pääsisi irti jäistä.

Muutaman kerran Endurance oli hypähtänyt jäätiköiden liikkuessa, välillä jäät olivat kääntäneet sen kallelleen. Purjeetkin oli jo kerran nostettu, kun laivan eteen oli auennut avovettä, mutta sadan metrin jälkeen alus oli taas juuttunut jäihin.

Päivät olivat jo pitkiä kuin Suomessa kesällä. Lokakuun lopussa auringonvaloa oli jo yli 20 tuntia vuorokaudessa.

Eräänä sunnuntai-iltana miehet olivat kaikessa rauhassa sisällä laivassa kuuntelemassa gramofonilevyä, kun jääkenttä alkoi elää. Hidas liike kulki jyristen koko jäämassan läpi, myllersi jään pinnan ja ravisteli Endurancea kuin maanjäristys.

Laivan lääkäri Alexander Macklin näki jään liikkeen ja kirjoitti myöhemmin: "Koko tuo aistimus oli jotakin kolossaalista, luonnoltaan aivan liian suurta käsitettäväksi."

Jäämassaa oli satojen kilometrien matkalta, ja nyt se liikkui. Endurancen kyljet olivat 60 senttimetriä paksua tammea, mutta jään voimaan verrattuna se ei merkinnyt mitään.

Laiva hytkyi ja jäi kallelleen jäiden puristukseen. Mutta sen runko oli vääntynyt ja perä oli revennyt melkein irti. Ruumaan tulvi vettä.

Koko yön ja seuraavan päivän miehet pumppasivat laivaan syöksyvää vettä. Seisten välillä lantiotaan myöten kylmässä vedessä puuseppä rakensi lähelle laivan repeytynyttä perää puutavarasta patoa, mutta se vain hiukan hidasti veden tuloa.

Jäätikön paine ei hellittänyt. Tiistaina päivällä puristus alkoi taas voimistua, ja neljältä päivällä laivan kansi pullistui, sen tukipalkit katkesivat, köli repeytyi irti, perä nousi kuusi metriä ylöspäin ja perävannas repeytyi irti.

Viiden maissa iltapäivällä Shackleton antoi käskyn jättää laiva.


Retkikunta kiskoo pelastusvenettä jäällä. Tällä veneellä lähdettiin purjehtimaan kohti Gryvikeniä. (KUVA: FRANK HURLEY)
IMPERIUMIN TRANS-ANTARKTINEN TUTKIMUSMATKA oli lokakuun 28. päivänä 1915 edennyt vaiheeseen, jossa projekti oli kokenut haaksirikon.

Laiva oli murskana. Etelämantereelle oli 560 kilometriä, asumattomalle Robertsoninsaarelle 320 kilometriä. Miehet olivat loukussa jäälautalla, jota ympäröivät ahtojäät. Pakkasta oli 26 astetta.

Nyt piti arvioida tilanne uudelleen.

Perustettiin leiri. Pystytettiin teltat. Laadittiin päiväjärjestys. Aamiainen olisi joka päivä kello 8.30. Se sisältäisi teetä, kaurakakkua ja hyljettä. Sitten oli ohjelmassa hylkeiden metsästämistä. Kello 17.30 tarjottaisiin päivällinen, joka koostuisi pingviinimuhennoksesta kaakaon kera.

Alkoi hylyn evakuointi. Rusentuneesta laivasta pelastettiin kaikki, mitä voitaisiin tarvita ja mikä jaksettaisiin raahata mukana, mm. osia Ensyklopedia Britannicasta. Valokuvaaja Hurley sukelsi alasti hylyn sisään pelastamaan kiinni tinattuihin koteloihin varastoidut negatiivinsa.

Laivan veneet otettiin hylystä turvaan. Niillä yritettäisiin purjehtia ihmisten ilmoille, jos vain joskus päästäisiin avoveden ääreen. Vaeltamista valtavan jäälautan reunaa kohti harkittiin, mutta rekien päälle nostettujen veneiden vetäminen lohkareisessa jäätikössä osoittautui heti mahdottomaksi.

Olosuhteet olivat epämukavat. Marraskuussa pakkanen tosin hellitti ja lämpötila nousi lähelle nollaa. Vaikka telttoihin oli rakennettu hylkypuusta lattiat, makuupussit kastuivat silti. Shackletonia vaivasi iskias.

Marraskuun 21. päivän iltana teltassa lepäilevät miehet kuulivat Shackletonin huutavan ulkoa: laivan hylky oli uppoamassa. He ehtivät näkemään, kuinka laivan perä kohosi pystyyn, ja sitten Endurancen vajosi jäiden alle.

Mutta jotain positiivistakin tapahtui: leiri liikkui koko ajan luoteeseen päin parin kolmen kilometrin päivävauhtia. Välillä jäämassojen väliin aukeni jo avovettä.

Jouluaaton aattona Shackleton määräsi retkikunnan liikkeelle. Oli aika etsiä jään reuna ja päästä vesille.

Leiri purettiin, ja veneitä lähdettiin kiskomaan pitkin jääkenttää. Mutta kun marssia pitkin lohkareista jääkenttää oli jatkettu kahdeksan tuntia, oli edetty vain kaksi kilometriä. Seuraavina päivinä yritystä jatkettiin, mutta sitten siitä luovuttiin. Pystytettiin uusi leiri.


Retkikunnan leiri jäällä. Vasemmalla retkikunnan johtaja Ernest Shackleton, hänen vieressään varajohtaja Frank Wild. (KUVA: FRANK HURLEY)
VUOSI VAIHTUI, KUUKAUDET KULUIVAT, kaukana Euroopassa Saksa valmisteli vastahyökkäystä Verdunissa ja Transantarktinen retikunta vain odotti.

Aurinko paistoi vuorokauden ympäri, lumi oli välillä kosteaa ja teltoissa märkää.

Tammikuun puolivälissä ammuttiin loput koirat. Niille ei olisi käyttöä, ja niille varattu ruoka voitaisiin nyt syödä itse.

Polttoaineena käytettävä hylkeenrasva oli loppumassa, samoin liha. Kun pingviinejä ilmestyi lautalle, niitä tapettiin 300 kappaletta.

Jäälautta liikkui koko ajan. Maaliskuun 23. päivän aamuna nähtiin ensi kertaa kuuteentoista kuukauteen maata. Horisontissa kohosivat asumattoman Joinvillensaaren huiput.

Jos he pääsisivät vesille, he voisivat pyrkiä sinne. Mutta jää oli yhä liian sohjoista jalkaisin kuljettavaksi ja liian kovaa, jotta olisi voinut kulkea veneellä.

Piti vain odottaa.

Sitten, maaliskuun viimeisenä päivänä, jäälautta halkesi kahtia keskeltä leiriä.

Viikkoa myöhemmin se halkesi taas. Leiri oli nyt jäälautalla, jonka koko oli enää muutama sata neliömetriä. Lisäksi virta ajoi sitä kohti itää ja eteläistä Atlanttia, jossa olisi vain avomerta eikä maata missään. Olisi päästävä pois lautalta.

Veneiden vesille laskeminen olisi suuri riski. He joutuisivat soutamaan keskellä ahtojäitä, joiden väliin avautui välillä avovettä, mutta sitten jäät pakkautuivat taas yhteen. Silloin ne voisivat rusentaa veneet.

Mutta valinnanvaraa ei ollut. Huhtikuun 9. päivänä puoli kahdelta iltapäivällä Shackleton määräsi retkikunnan siirtymään veneisiin. He olivat asuneet jäälautoilla yli neljä kuukautta.

Merenkäynti oli kovaa, vesi nousi ja laski, jäälauttoja oli joka puolella.

Veneet olivat vain runsaat kuusi ja puoli metriä pitkiä avoveneitä, siis sen kokoisia kuin isoimmat alumiiniset Buster-veneet. Puuseppä oli kunnostanut veneitä ja tilkinnyt rakoja hylkeenverellä, mutta riittävän merikelpoisia ne eivät olleet.

Miehet alkoivat soutaa. He joutuivat puikkelehtimaan jäälauttojen välissä pitkin avoimia vesiä, ja monta kertaa he pelastuivat täpärästi yhteen puristuvien jäälauttojen välistä viime hetkellä.

Enää he eivät pääsisi takaisin lautalle, jossa he olivat viettäneet viime kuukaudet.

Viideltä alkoi hämärtää. He päättivät leiriytyä vankan näköiselle, noin parisataa metriä pitkälle lautalle. Yhdeltätoista illalla miehet olivat jo teltoissa, kun lautta äkkiä halkesi keskeltä leiriä. Kaksi miestä joutui veden varaan. Kumpikin saatiin ylös ennen kuin lautta taas puristui yhteen, mutta nukkua ei enää uskallettu.

Seuraavana aamuna ahtojäät olivat taas saartaneet heidät. Taas piti odottaa. Kun jäihin avautui kahdeksalta aamulla aukko, veneet laskettiin vesille. Koko aamupäivän miehet soutivat jäiden seassa mutkittelevia avovesikäytäviä pitkin raskaita maininkeja vastaan. Puolenpäivän aikaan he pääsivät jo ahtojäiden ulkopuolelle, mutta silloin veneet joutuivat kohtaamaan valtameren korkean aallokon, jota jäälautat eivät vaimentaneet. Osa miehistä oli merisairaita, pärskeet kastelivat vaatteet ja veneisiin alkoi tulla vaarallisen paljon vettä.

Päivä oli kohta pimenemässä.

Oli hakeuduttava taas yöksi takaisin jäälauttojen suojaan. He leiriytyivät pienelle jäävuorelle ja kiskoivat veneet ylös.

Seuraavana aamuna meri oli taas täynnä ahtojäitä, silmänkantamattomiin. Yhdeksänmetriset mainingit ajoivat niitä kaukaisuudesta loputtomasti. Miehet olivat saarroksissa, ja jäävuoresta heidän allaan halkesi kappaleita maininkien iskiessä sitä vasten. Miehet odottivat ja pelkäsivät. Tunnit kuluivat. Jos jäävuori murtuisi tai kallistuisi, he joutuisivat veden varaan.

Sitten yhtäkkiä kahden jälkeen iltapäivällä merivirta työnsivät ahtojäät loitommas. Veneet laskettiin kiireesti vesille, ja miehet ryhtyivät soutamaan. Alkoi sataa lunta. Yöksi veneet kiinnitettiin toisiinsa jäälautan tarjoamaan tuulensuojaan. Nyt yövyttiin veneissä.

Seuraavat vuorokaudetkin retkikunta vietti veneissä. Satoi lunta, pakkanen laski 22 asteeseen. Miehet hakkasivat kirveillä veneisiin muodostuvaa jäätä. Heidän huulensa olivat haljenneet, kasvot suolan peitossa, silmät punaiset ja vaatteet jäässä. Juomavesi oli loppunut, mutta jääpaloja saattoi imeskellä. Jotkut olivat saaneet vatsataudin koiranruokasäilykkeistä, ja tarpeet saattoi tehdä vain laidan yli.

Tuuli oli kuitenkin kääntynyt ja ajoi heitä nyt vauhdilla kohti pohjoisessa olevaa kahta asumatonta saarta. Keulamiesten tehtävänä oli työntää airolla syrjään jäälohkareita.

Sitten tuuli yltyi myrskyksi. Vesi ryöppysi laitojen yli ja jäätyi, joku itki, monet olivat toimintakyvyttömiä.

Shackleton pelkäsi, etteivät kaikki miehet selviäisi hengissä enää vuorokautta veneissä. Mutta jos he jatkaisivat purjehdusta pimeässä, oli vaara, että he kulkisivat saarten ohi. Siksi piti laskea ajoankkurit ja yöpyä taas pakkasessa veneissä märissä vaatteissa.

Kun aurinko nousi, he näkivät asumattomien saarien lumipeitteiset huiput vain 50 kilometrin päässä.

Tuuli oli tyyntynyt, ja alettiin taas soutaa. Merivesi oli hiertänyt heidän ihonsa, kämmenet olivat rakoilla. Kolmelta iltapäivällä he olivat enää 16 kilometrin päässä rannasta.

Silloin taivas alkoi tummua, viiden aikaan nousi myrsky. Kallioisen rannan luo ei ollut nyt mitään asiaa. Veneet joutuivat rajuun ristiaallokkoon, välillä ne katosivat toistensa näkyvistä laskeutuessaan aallon pohjalle. Vettä ryöppysi laidan yli niin paljon, että veneitä äyskäröitiin ilman mitään taukoja.

Taistelua jatkui läpi yön. Yhdessä veneistä peräsintä pidellyt mies oli nostettava pois paikaltaan, sillä hän ei ollut nukkunut 90 tuntiin eikä kyennyt enää oikaisemaan itseään.

Sitten alkoi lumipyry, ja kun sää selkeni ja aamu koitti, kolmas vene oli kadonnut.

Nousi sakea sumu, ja kun se hälveni, kahden veneen miehistöt huomasivat olevansa asumattoman, karun saaren jyrkkien rantakallioiden edessä.

Kohta kolmaskin vene ilmestyi näkyviin.

Kello oli puoli kymmenen aamulla, ja veneet lähestyivät sitä ainoata kohtaa saaressa, jossa saattoi nousta rannalle. Siinä kohtaa ranta oli loiva, kolmekymmentä metriä leveä, kivikkoinen kaistale.

He olivat viettäneet seitsemän vuorokautta pakkasessa avoveneissä myrskyisällä Etelä-Atlantilla. Kun veneiden keulat karahtivat rantaan, jotkut eivät pystyneet nousemaan laidan yli maihin. Heidän jalkansa olivat paleltuneet tai liian jäykät.

Jotkut olivat täysin sekaisin ja kävelivät ympäri rantaa. Yksi otti kirveen ja alkoi tappaa sillä pingviinejä. Jotkut täyttivät taskunsa soralla tai kieriskelivät maassa. He olivat maalla ensimmäistä kertaa 497 päivään.

RETKIKUNTA OLI SAAPUNUT Elefanttisaarelle, joka on oikeastaan vain merestä 800 metrin korkeuteen kohoava karu vuorijono. Minkäänlaista suojaisaa sisäosaa saarella ei ole. Pingviinien ja lintujen lisäksi siellä ei elä juuri mitään, ei eläimiä, ei kasveja. Se on asuinkelvoton.

"Niin villiä ja epävieraanvaraista paikkaa en ole ikinä nähnyt", valokuvaaja Hurley kirjoitti päiväkirjaansa.

Vaikka miehet saivat ruokaa, lepoa ja vettä, mieliala laski nopeasti.

Toisena yönä puhkesi lumimyrsky, joka repi isoimman teltan riekaleiksi, kaatoi muut ja vei mukanaan muun muassa alumiiniset paistinpannut. Aamulla makuupussit olivat läpimärkiä.

Tällaista elämä Elefanttisaarella tulisi olemaan, niin kauan kuin sitä jatkuisi. Luultavasti heitä ei koskaan löydettäisi, sillä saaressa ei ollut luonnonsatamia eivätkä mitkään laivat poikenneet siellä.

"Joissakin miehissä näkyi henkisen luhistumisen merkkejä", Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa.

Hän oli huomannut, että muutamat miehet eivät olleet laittaneet jäätyneitä käsineitään ja hattujaan yöksi paitansa sisään sulamaan ja kuivamaan kuten olisi pitänyt. Aamulla ne olivat edelleen jäästä tönköt.


Elefanttisaarelta kohti Grytvikeniä lähdettiin 24. huhtikuuta 1916. Veneeseen oli kyhätty kansi. (KUVA: FRANK HURLEY)
Jo muutamaa päivää saarelle saapumisen jälkeen Shackleton kutsuikin miehet koolle. Hän ilmoitti, että kuuden miehen ryhmä lähtisi pian veneellä hakemaan apua Etelä-Georgian saaren valaanpyyntiasemalta. Ryhmää johtaisi Shackleton itse.

Se oli järjetön ajatus, ja kaikki tiesivät sen.

Etelä-Georgian saari oli 1 300 kilometrin päässä, yhtä kaukana kuin Britannian pohjoispuolella olevat Shetlandinsaaret Helsingistä. Välissä oli maailman myrskyisin meri, jossa aallot voisivat olla lähes 20-metrisiä ja tuuli saattoi puhaltaa hirmumyrskyn nopeudella. Koko ajan olisi pakkasta, ja valoisaa aikaa vähän.

Tästä matkasta avunhakijoiden pitäisi selvitä alle seitsemänmetrisellä veneellä. Pitäisi myös onnistua navigoimaan niin tarkasti, että osuttaisiin Etelä-Georgian saareen, sillä sen takana oli vain lisää Atlanttia ja varma kuolema.

Muu ryhmä odottaisi sillä aikaa Elefanttisaarella.

Puuseppä ryhtyi töihin. Hän korotti jäljellä olevilla työkaluillaan reissua varten valitun veneen laitaa. Veneeseen tarvittiin myös kansi, mutta koska puutavaraa ei ollut tarpeeksi, osa kannesta piti rakentaa muonalaatikoista saaduista vanerin palasista ja kattaa purjekankaalla. Sitä pystyttiin ompelemaan, kun se oli ensin sulatettu rasvalieden yläpuolella, jolloin neulat sai vedetyksi kankaan läpi hohtimilla. Koko työn ajan satoi myrskyämällä märkää lunta.

Ruokaa kuuden miehen ryhmälle varattiin neljäksi viikoksi. Jos vene ei siinä ajassa olisi selvinnyt Etelä-Georgian saarelle, se olisi joka tapauksessa tuhon oma.

Neljä päivää myöhemmin, huhtikuun 24. päivänä 1916, Shackletonin johtama vene lähti matkaan.

JO TOISENA PURJEHDUSPÄIVÄNÄ tuuli yltyi myrskyksi.

Kuuden hengen miehistö purjehti vuoroissa.

Nukkumiseen oli ahdas tila kannen alla painolastina toimivien kivisäkkien päällä, ja vaatteet ja makuupussit olivat aina märkiä. Ruokailu tapahtui kumarassa. Ruuan perustana olivat vedessä sulatettavat kuutiot, jotka koostuivat eläinproteiinista, sianrasvasta, kaurajauhosta, suolasta ja sokerista. Ne oli aiottu mantereen ylittävän retkikunnan muonaksi.

Kolmantena päivänä kesken lumimyrskyn aurinko tuli esiin sen verran, että saatiin sekstantilla sijainti määritetyksi. Matka oli edennyt hyvin, Elefanttisaarelta oli tultu jo 206 kilometriä.

Vettä tuli veneeseen sisään jatkuvasti. Purjehdusvuorossa olevien oli pumpattava sitä pois yhden yrittäessä pitää venettä suunnassa.

Viidentenä päivänä tuuli hiukan hellitti, mutta mainingit olivat niin korkeita, että aallonpohjalla veneen purjeet lepattivat löysinä.

Sitten tuuli kääntyi etelään ja voimistui taas myrskyksi, ja vene oli vaarassa kaatua sivutuulessa. Oli käännettävä keula vasten jättimäisiä aaltoja, laskettava ajoankkuri ja odotettava.

Kahdeksannen päivän iltana vene oli jo nelikymmensenttisessä jääpeitteessä, eikä se painonsa vuoksi ottanut enää kunnolla aaltoja. Miesten oli kontattava kannelle hakkaamaan jäätä kirveellä irti heittelehtivän veneen kannesta, purjeista ja airoista.

Miesten vaatteet olivat jatkuvasti märkiä. Veden suola hankasi ihoa ja aiheutti paiseita, kädet olivat mustat noesta ja rasvasta. Sormissa oli priimuskeittimen aiheuttamia palohaavoja ja paleltumia.

Kymmenentenä matkapäivänä raivosi taas myrsky. Shackleton oli peräsimessä, kun taivas näytti kirkastuvan. Mutta ei se ollutkaan vaaleneva taivas, vaan jättiläisaallon kuohu. Aalto vyöryi heidän päälleen, hautasi veneen ja täytti sen puolilleen. Mutta vene nousi taas pinnalle. Sen tyhjentäminen kesti miehiltä tunnin.

Yhdentenätoista päivänä myrsky hellitti sen verran, että voitiin laskea veneen sijainti. He olivat edenneet yli 700 kilometriä.

Viidentenätoista päivänä he näkivät merimetson. Se tarkoitti, että jossain edessä olisi maata, eikä se voinut olla mikään muu kuin Etelä-Georgian saari.

Sitten kaukana edessä näkyi ensin rosoista kalliota, vähän myöhemmin sen ohella myös kasvillisuutta. He näkivät kasvien vihreää ensimmäistä kertaa seitsemääntoista kuukauteen.

Heidän suunsa olivat kuivuneet janosta, sillä toiseen vesitankeista oli päässyt merivettä, eikä juotavaa enää ollut. Mutta rantaa lähestyttäessä tuuli yltyi taas myrskyksi, joka lennätti mukanaan räntää ja raekuuroja. Nyt heidän oli yritettävä päästä pois rannan vaarallisesta läheisyydestä.

He purjehtivat koko yön. Seuraavana päivänä myrsky vain yltyi, satoi lunta ja räntää, aallot kasvoivat vuoren korkuisiksi ja peittivät näkyvistä karikkoisen rannan, jota kohti he olivat ajautumassa.

Miehistö taisteli yrittäen nostaa venettä tuulta päin, mikä sai aallot iskeytymään veneen kannelle. Viisi miestä pumppasi ja äyskäröi ja yksi yritti pitää suuntaa, mutta tuho näytti väistämättömältä.

Vihdoin illalla myrsky laantui, ja tuulen suunta kääntyi.

Kuudentenatoista matkapäivänä, illan jo hämärtyessä, he purjehtivat kallioriutan aukosta suojaisaan lahteen.

Kun miehet nousivat rauhallisessa lahdessa maihin, he kuulivat äänen: aivan vieressä solisi puro. He pudottautuivat polvilleen ja joivat.

SELVIÄMINEN 1 300 KILOMETRIN purjehduksesta oli ihme. Osumisessa saareen oli jo merimiestaitoakin.

Mutta tämä ei vielä riittänyt. He olivat joutuneet saaren väärälle puolelle. Norjalaisten valaanpyyntiasema oli toisella puolella, mutta saaren kiertäminen myrskyävällä merellä olisi ollut aivan liian vaarallista.

Oli päästävä 35 kilometriä leveän saaren läpi, mutta heidän ja valaanpyyntiaseman välissä oli lumihuippuinen, rotkoinen vuoristo, jonka korkein huippu kohosi kolmeentuhanteen metriin.

Alkoi lumimyrsky, joka kesti kolme vuorokautta. Sen ajan miehet odottivat veneen luona rannalla, johon oli kerääntynyt keulakuvien osia, lautaa, katkenneita airoja, siis hylkytavaraa merellä haaksirikkoutuneista laivoista.

Sitten oli lähdettävä liikkeelle, sillä oli täysikuu, ja kuu olisi heidän ainoa valonsa vuoristoa ylitettäessä.

Kello kahdelta aamuyöllä toukokuun 19. päivänä Shackleton lähti kahden miehen kanssa matkaan. Heillä oli mukanaan kolmen päivän muona-annokset, jotka oli tungettu kolmeen sukkaan. Lisäksi mukana oli priimuskeitin, pieni kattila, kaksi kompassia, kiikari, 48 tulitikkua, 30 metriä köyttä ja kirves. Mitään kiipeilyvaatteita ei tietenkään ollut. Puuseppä oli laittanut kengänpohjiin ruuveja, jotta kengät pitäisivät paremmin jäällä.

Kolme miestä vaelsi lumista rinnettä eteenpäin koko yön. Kun sumu nousi, he köyttivät itsensä yhteen ja jatkoivat sokkona.

Aamulla he pysähtyivät syömään. Sitten he jatkoivat heti vaellustaan. Iltapäivällä neljältä he olivat jo yli tuhannen metrin korkeudessa ja etsivät solaa, joka veisi heidät vuorenhuippujen länsipuolelle.

He kapusivat kolmeen huippujen väliseen notkelmaan, turhaan, ja palasivat takaisin.

Neljännen notkelman pohjalla oli syvä rotko, jonka he varovasti kiersivät. He saapuivat harjanteelle, jonka toisella puolella vuori alkaisi viettää länteen. Luminen rinne laski ensin jyrkästi mutta näytti sitten loiventuvan.

Yö oli tulossa. Pakkanen kiristyisi. Näin ylhäällä he paleltuisivat ryysyissään kuoliaiksi.

He lähtivät laskeutumaan lumista ja jäistä rinnettä Shackletonin hakatessa tarvittaessa kirveellä jalansijoja.

Puolen tunnin kuluttua he olivat sata metriä alempana ja näkivät, että luminen rinne vain jatkui.

He päättivät ottaa riskin. Köysi vyyhdettiin alustaksi, miehet asettuivat istumaan sen päälle kuin lapset pulkkaan, ja sitten he lähtivät laskemaan.

Muutamassa minuutissa miehet laskivat köysivyyhdin päällä viisisataa metriä lumista rinnettä. Sitten he jatkoivat tarpomista halki ylängön lumikentän. Seitsemältä kuu nousi. Se valaisi lumiset huiput, tummat kalliot ja mustana välkehtivän talvisen Atlantin valtameren.

He ponnistelivat eteenpäin. Kerran he huomasivat kulkeneensa väärään suuntaan ja joutuivat nousemaan taas kolme tuntia ylös. Aamuviideltä Shackleton määräsi lepotauon.

Muutamassa minuutissa molemmat miehet vaipuivat uneen. Shackleton pysytteli hereillä.

"Näissä olosuhteissa nukkuminen merkitsee kuolemaa", hän kirjoitti. "Viiden minuutin kuluttua ravistelin heidät tajuihinsa ja kerroin heidän nukkuneen puoli tuntia."

Aamun sarastaessa he saapuivat paikkaan, josta avautui näkymä saaren toiselle rannikolle. He olivat marssineet jo 27 tuntia, ja heidän voimansa olivat vähissä. Mutta kauempana rannikolla näkyi kalliomuodostelma, jonka he olivat nähneet poiketessaan täällä matkalla kohti Etelämannerta. Sen luona olisi norjalaisten valaanpyyntiasema. Kello 6.30 he kuulivat höyrypillin vihellyksen. Se kutsui valaanpyyntiasemalla miehiä töihin. Matkaa sinne oli vielä 19 kilometriä, mutta he tunsivat olevansa jo perillä.

Kolmen neljän aikaan iltapäivällä toukokuun 20. päivänä vuonna 1916 Grytvikenin norjalaiskylään Etelä-Georgian saarella käveli kolme miestä. Miesten kasvot olivat noesta ja rasvasta mustat, hiukset roikkuivat miltei hartioilla ja vaatteet olivat likaiset ja riekaleina.

Kaksi lasta näki heidät ja lähti karkuun.

Laiturilla he tapasivat miehen, joka lähti viemään heitä johtajan luo.

Valaanpyyntiaseman johtaja Thoralf Sørlle oli Shackletonin tuttu aikaisemmalta käynniltä täällä, mutta kun miehet astuivat Sørllen huoneeseen, tämä katsoi heitä ja kysyi:

"Keitä helvetissä te olette?"

"Nimeni on Shackleton", Shackleton sanoi.


Elokuun 30. päivänä 1916 Yelcho-niminen hinaaja ilmestyi Elefanttisaaren edustalle. (KUVA: FRANK HURLEY)
ELOKUUN 30. PÄIVÄ OLI kirkas ja kylmä. Aamupäivällä Elefanttisaarelle jääneet miehet olivat lapioneet lunta asumuksensa ympäriltä ja keränneet maljakotiloita ilalliseksi.

Suurin osa heistä oli syömässä hyljekeittoa, kun ulkona töitä jatkaneet huusivat kello 12.45, että saaren edustalle oli ilmestynyt laiva.

Miehet ryntäsivät ulos majoista, jotka oli rakennettu ylösalaisin käännetyistä veneistä ja kivistä. Niissä he olivat asuneet neljä kuukautta, koko ankarimman talven.

Ulapalla näkyvä laiva oli höyrykäyttöinen hinaaja Yelcho, jonka Chilen hallitus oli luovuttanut pelastusretkikunnan käyttöön. Sen kannella seisoi Ernest Shackleton ja katseli kiikarilla saareen päin. Hän laski, kuinka monta hahmoa rannalla oli.

Kaksikymmentäkaksi. Hänen kaikki miehensä olivat selvinneet elossa.

Tunnin kuluttua miehet oli pelastettu veneellä laivaan. Valokuvaaja Hurley kantoi mukanaan kanisterin. Sinne oli huolellisesti pakattu valokuvalevyt ja filmit.

SAAVUTTUAAN GRYTVIKENIN valaanpyyntiasemalle Shackleton pääsi pian sähköttämään Daily Chronicle -lehdelle tiedon pelastumisestaan. Se julkaistiin 1. kesäkuuta 1916 etusivulla, ja seuraavana päivänä lehti jatkoi aiheesta pidemmällä selostuksella. Uutisissa kerrottiin myös, että osa retkikunnassa oli yhä loukussa Elefanttisaarella.

Mutta kesäkuun 3. päivänä Lontoosen alkoi tulla tietoja juuri käydystä Skagerrakin meritaistelusta. Siinä Britannian ja Saksan laivastot ottivat yhteen, ja britit menettivät neljä risteilijää ja yli 6000 miestä. Kesäkuun 5. päivänä Englannin sotaministeri lordi Kitchener kuoli. Sekin oli kovempi uutinen kuin yksittäisen sankarimatkailijan pelastuminen.

Kun Elefanttisaaren miehet oli saatu turvaan elokuun lopussa, Shackleton välitti heti tiedon Daily Chronicleen. Se pääsi etusivulle, mutta tärkeämpi uutinen oli yhä jatkuva brittien Sommen-offensiivi ja Enfieldissä Lontoossa tuhoutunut saksalainen ilmalaiva.

Shackleton palasi Englantiin toukokuussa 1917. Häntä odottivat lähinnä velkojat.

Maailma, johon Shackleton palasi, oli toisenlainen kuin se, josta hän lähti kesällä 1914.

Enää ei ollut imperiumin tutkimusmatkailijoiden aika. Nyt vanha maailmanvalta otti yhteen nousevan haastajansa Saksan kanssa teollisessa suursodassa.

Shackletonia arvosteltiin julkisesti: Sir Ernest vain seikkaili jäävuorten seassa maailman toisella puolella, kun kansakunnan parhaat pojat kuolivat taistelukentillä,

Britannian suuri antarktinen sankari oli yhä Robert Scott, joka oli kärsinyt tuskallisen mutta sankarillisen kuoleman – ei Shackleton, joka selviytyi.

Shackletonia ei nostanut sankariksi edes se, että hän änkesi mukaan sotaan yli-ikäisenä vuonna 1917, Eikä se, että hän lähti vielä yhdelle naparetkelle 1921 ja myös kuoli sillä reissulla, sydänkohtaukseen Etelä-Georgian saarella, minne hänet myös haudattiin.

Retkikunnan jäsenet elivät loppuelämänsä kuka mitenkin. Esimerkiksi puuseppä päätyi juopoksi Wellingtonin satamaan Uuteen-Seelantiin. Satamajätkille hän oli kuitenkin sankari, ja hänet päästettiin nukkumaan satamavajaan. Kun hän vuonna 1930 kuoli, hänen arkkuaan saattoivat Kuninkaallisen laivaston miehet.


(KUVA: JUKKA PYLVÄS)
SHACKLETONIN KUOLEMASTA KULUI yli puoli vuosisataa ennen kuin hänen maineensa alkoi kasvaa. Sinä aikana yläluokkaisesta Robert Scottista julkaistiin useita kriittisiä elämäkertoja.

Syksyllä 1997 ensi-iltaan tuli Titanic-elokuva – jäiselle merelle sijoittuva selviämistarina 1910-luvulta. Huhtikuussa 1998 Amerikan luonnonhistorian museossa New Yorkissa avattiin suuri näyttely nimeltä Endurance: Shackletonin legendaarinen tutkimusmatka Antarktikselle. Samalla ilmestyi yhdysvaltalaisen toimittajan samanniminen kirja, jossa oli hienosti painettuina Frank Hurleyn valokuvia retkellä.

Get ready for Shackleton Mania, otsikoi Wall Street Journal. New York Post -lehti julisti, että Endurance on uusi Titanic. Aiemmin oli jo kerrottu, että Mel Gibson oli hyväksynut 30 miljoonan dollarin tarjouksen Shackletonin roolin näyttelemisestä.

Yhtäkkiä Shackleton olikin hyvä tyyppi, optimistinen, hyväntuulinen hahmo ja hyvä johtaja, aivan toista kuin depressiivinen kunnianmies Robert Scott.

Alkoi Shackleton-buumi. Endurancen retki kelpasi jopa lukuisten lasten- ja nuortenkirjojen aiheeksi, olihan päähenkilö selvinnyt elossa ja pelastanut ystävänsäkin.

Britit tulivat amerikkalaisten perässä. Vuonna 2002 Shackleton pääsi BBC:n järjestämässä Suurin britti -äänestyksessä sijalle 11, kun Scott jäi sijalle 54.

Nyt huomattiin myös, että Shackleton oli itse asiassa bisnesliideri.

Vuonna 2001 julkaistiin johtamisopas Shackleton's Way: Leadership Lessons from the Great Antarctic Explorer, joka käsitteli mm. seuraavia teemoja: Polku johtajuuteen, Miten saadaan yksilöistä paras irti, Tehokas johtaminen kriisissä. Samana vuonna ilmestynyt Leading at the Edge: Leadership Lessons from the Extraordinary Saga of Shackletońs Antarctic Expedition neuvoi: "Älä koskaan päästä silmistäsi lopullista päämäärää" ja "Juurruta optimismia ja itseluottamusta mutta pysy kiinni realiteeteissa".

Toisesta näkökulmasta Shackletonia johtajana oli kuvaillut Endurance-retkikunnan varapäällikkö Frank Wild. Hän oli ollut mukana jo Shackletonin naparetkellä vuonna 1909. Uupuneet miehet olivat paluumatkalla pysähtyneet syömään jäätiköllä aterian, johon kuului vain hiukan lihaa ja neljä korppua kullekin. Silloin Shackleton tarjosi yhden omista korpuistaan Wildille.

"En usko, että kukaan muu maailmassa pystyy täysin ymmärtämään, millaista anteliaisuutta ja myötätuntoa tällainen osoittaa", Wild kirjoitti. "Vannon Jumalan nimeen, etten unohda sitä koskaan. Tuota yhtä korppua ei olisi voinut ostaa tuhansillakaan punnilla."

Wild kuoli vuonna 1939. Marraskuussa 2011 hänen tuhkansa siirrettiin Grytvikenin hautausmaallle Etelä-Georgian saarelle Ernest Shackletonin haudan viereen kummankin jälkeläisten läsnä ollessa.

Kirjoituksen päälähteinä on käytetty kirjoja Alfred Lansing: Kestävyys, Caroline Alexander: Endurance – Shackletonin legendaarinen Antarktiksen retki, Stephanie Barczewski: Antarctic Destinies ja Roland Huntford: Shackleton.