”Silloin tällöin toimittajat soittelevat minulle ja pyytävät sisältöä juttuihinsa”, kirjoittaa esseisti Antti Nylén Häviössä.

Tämä on tavallaan juuri sellainen tilanne, paitsi että emme puhu puhelimessa vaan kasvokkain. Nylén on viime kuukausina pohtinut taiteen rahoitusta yli kahdensadan sivun verran, joten hän vaikuttaa oikealta ihmiseltä puhumaan siitä.

Häviö on pian ilmestyvä pamfletti, jossa hän piirtää inhorealistisen kuvan taiteilijan työstä ja elämästä Suomessa.

”Taide on perustuotantoa kuin maanviljely. Paitsi sillä erotuksella, että maataloustuotteet voisi ostaa tarvittaessa kaikki ulkomailta. Suomalaista kirjallisuutta ei voi ostaa ulkomailta”, Nylén kiteyttää ajatuksensa taiteen asemasta yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa kehyksessä.

Ja mikä pätee kirjallisuuteen, pätee kaikkeen taiteeseen, hän toteaa. Ilman kotimaista tuotantoa meistä tulee yksi Amerikan vähäpätöisimmistä kulttuurisista satelliiteista.

”Tuolloin muutumme kaikki juhasipilöiksi, jotka eivät osaa puhua muusta kuin sosiaaliturvan leikkauksista ja siitäkin vain bisnespaskapuheen kielellä.”

Nylénin kiinnostus taiteen rahoitukseen on omakohtaista. Hän teki elämänsä ensimmäisen toimeentulotukihakemuksensa viime keväänä, sillä rahat olivat kerta kaikkiaan lopussa.

Hän tietää, että olisi ollut oikeutettu hakemaan toimeentuloturvaa aiemminkin, mutta ei ole hakenut. Aiemmin jo ajatuskin Kansaneläkelaitoksen kanssa taistelusta on tuntunut liian vaikealta ja raskaalta muutenkin kurjassa tilanteessa.

Lisäksi hän on kantanut menestyvän kirjailijan viittaa. Se viitta on kruusattu palkinnoilla ja rahoitettu apurahoilla ja siinä on porvarillisuuden leima. Sen avulla on saatu näkyvyyttä mediassa, mutta ei juurikaan tuloja.

Nylénille ristiriita kirjailijana menestymisen ja taloudellisen menestymättömyyden suhteen kiteytyy kulttuurialan riennoissa käydessä. Niihin hän saa kutsuja, koska hän ”on joku”.

”Helsingin Sanomien esikoiskirjabileissä vaikka, tai missä tahansa avajaisissa, puristan päätoimittajan tai kulttuuripomon kättä. Tiedän, että niillä on tilillä 5 000 euroa. Ja minulla viisi. Ja ne eivät todennäköisesti tiedä sitä”, Nylén kertoo.

Kirja-alalla itse olevat tietävät, mutta eivät puhu.

”Valittaminen on häpeällistä, eikä se kannata”, Nylén toteaa.

Ihmiset eivät tykkää valittajasta.

Taiteilijan heikosta elannosta valittaminen on kuitenkin vaikeaa ja monimutkaista myös taiteilijamyytin takia, Nylén sanoo. Siihen liittyy olennaisesti ajatus kärsimyksestä.

Antiikin aikana taiteilijaneron myyttiin sisältyi ajatus geniuksesta. Se on jumalallisen väliintulon kautta ihmiseen pesiytyvä henkiolento, joka tuottaa taidetta ihmisen kautta. Tämä myytti vakuuttaa, että taiteilijan kohtaamat kärsimykset ylevää alkuperää, eikä niistä tulisi valittaa.

Uudempi, maallistuneempi versio samasta aiheesta vakuuttaa, että taiteilijuus on ammatinvalintakysymys. Näillä linjoilla oli esimerkiksi Heikki Pursiainen pohtiessaan taidealan tukia toissa keväänä Helsingin Sanomissa. ”Tuet eivät ole olemassa taiteilijoita elättääkseen”, Pursiainen totesi kirjoituksessaan.

Uudempi taiteilijamyytti kertoo, että omista valinnoista johtuvasta kärsimyksestä on moraalitonta valittaa.

”Siksi taiteilijahaastatteluissa taiteilija ensin vähän purkaa turhautuneisuuttaan, mutta sanoo lopuksi, että ’no mutta oma valintahan tämä on’.”

Elämä ei kuitenkaan ole legorakennussarja, Nylén toteaa, vaan tyypillinen kohtalo rakentuu ympäristön ja yhteiskunnallisten olojen seurauksena. Siksi vakuuttavan kuuloinen nykymyytti on vain satua.

”Melkein kaikki ihmiset ovat lahjakkaita, myös taiteellisesti. Se, että joku ryhtyy ammatikseen taiteilijaksi, on monien pienten tapahtumien ja tekojen ja muidenkin ihmisten valintojen seurausta”, Nylén kertoo.

Hän näkee sen lumipalloefektinä, jonka seurauksena joistain tulee taiteilijoita. Vähän kuin joistain tulee kansanedustajia, kun he ensin pitkään harrastavat politiikkaa ja sitten asettuvat ehdolle ja lopulta heidät imaistaan mukaan poliittiseen järjestelmään, esseisti vertaa. Politiikan harrastamisesta onkin äkkiä tullut ammatti.

”Itse tein ensimmäisen valinnan kahdeksanvuotiaana, niin pienenä, että se vapauttaa vastuusta”, hän toteaa.

Silti 45-vuotias Nylén kantaa kahdeksanvuotiaan valinnan seuraukset seuratessaan pankkitilinsä saldoa ja täyttäessään Kelan, verottajan ja Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen lomakkeita.



Kyllä, taiteen ja tieteen apurahan saajilla ja maatalousyrittäjillä on kuin onkin yhteinen tekijä ja se on Mela.

”Voin täysin samastua maanviljelijöihin, jotka joutuvat täyttämään jotain saatanan lomakkeita päivät pitkät niukkuuden ja toimeentulovaikeuksien pelon uhkan alla.”

Sekä taide että maatalous ovat perustuotantoa, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukitoimia, sillä yhteiskunta ei selviydy ilman näitä aloja, hän toteaa. Ne eivät ole puhtaasti liiketoimintaa, jossa menestys lasketaan vain euroissa, hän toteaa.

Sen näkee nimenomaan taidealan apurahoissa, hän perustelee. Ne eivät nimittäin tuo mukanaan toimeentulon turvallisuutta.

”Kun joku kirjailija ottaa apurahan vastaan, se näyttää siltä kuin menestyjät näyttävät. Sen menestyksen kuoren alla se kiristelee hampaitaan ja voi vain luottaa siihen, että ennenkin on pärjätty.”

Niin on tehnyt Nylénkin. Ja tekee edelleen, mutta vain siksi, että katsoo olevansa liian vanha lähtemään mukaan taidealojen aivovuotoon. Toisin kuin tieteiden aivovuoto, taiteiden aivovuoto suuntautuu ulkomaiden sijaan esimerkiksi lähihoitajiksi.

Jos Nylén kuitenkin liittyisi joukkoon, hänestä tulisi kirjastonhoitaja. Tai suntio. Silloin Nylénin elämästä poistuisi elannon hankintaan liittyvä kärsimys. Sitä ei tulisi ikävä.

”Siinä ei ole mitään hyvää. Kaikki, mitä olen kirjoittanut, olen kirjoittanut tästä huolimatta.”

Taiteilijuuteen liittyy kuitenkin myös toisenlaista kärsimystä, joka voi olla sille välttämätöntäkin, Nylén toteaa.

”Luovuus vaatii kypsyttelyä. Se on pakokauhun vallassa odottelua, että ajatusprosessit kasvavat ja hakevat muotoa, kunnes ajatukset ovat valmiita tulemaan ilmaistuiksi.”

Tätä kärsimystä ei Nylénin mukaan pidä sekoittaa taloudellisten rakenteiden aiheuttamaan kärsimykseen. Siinä, missä toinen kärsimys on tuottavaa ja taiteelle otollista, toinen ei ole.

Nylén ratkaisisi ongelman taiteilijapalkan avulla. Se olisi perustulon omaista palkkaa, mutta eroaisi perustulosta siinä, että sitä maksettaisiin taiteilijalle taiteellisesta työstä.

”Sen sijaan, että lässytettäisiin taiteilijan olevan ammatti siinä missä mikä tahansa muukin, voitaisiin myös tehdä siitä ammatti.”

Antti Nylén: Häviö. Kosmos 2018. 222 s. Nylén esiintyy perjantaina 26.10. Töölö-lavalla 16.30–17.00 ja 18.00–18.30.