Untitled

Kävelin pitkin keskustan katuja, kello oli jo paljon, niin paljon, että kerrostalojen valot olivat sammuneet, ja ainoastaan katulamput valaisivat tietäni. Nämä kadut olivat tuttuja, kävelin näitä monta kertaa viikossa edestakaisin. Kadut olivat autioita, kuten tähän aikaan yleensä ovatkin. Ihmiset ovat menneet nukkumaan jotta jaksaisivat huomenna mennä opiskelemaan tai käymään töissä. Se ei ole minun huoleni, sillä minä en opiskele, enkä minä käy töissä. Joku voi nähdä sen jo kaukaa, moni näkeekin, ja huomaa samalla, että olen poliisin hyvä tuttu. Olen kalju, pidän päälläni pilottitakkia, metrohousuja ja saksalaisia maihinnousukenkiä. Minunlaiseni tunnetaan yleensä niin sanotusti skineinä, ja skinit taas tunnetaan väkivaltaisuudesta ja rasismista. Sitä minä ehdottomasti olenkin, väkivaltainen rasisti, isänmaan toivo.

 

Kävelin läheiselle nakkikioskille, joka on auki aina yömyöhään. Täällä minä ja useat kaverini asioidaan. Tyrkkäsin pääni luukusta sisälle, otin nappikuulokkeet korvistani ja tilasin askin punaista Chesterfieldiä. Laitoin nappikuulokkeet takaisin korviini ja aloin kuuntelemaan metallia. Olin jo lähellä määränpäätäni, kaverini asuntoa. Kävelin kerrostalon sisälle, nousin portaat ja koputin oveen. Neljä koputusta, joista kaksi ensimmäistä oli hitaita, ja kaksi viimeistä nopeita. Se oli meidän tunnus, jos tunnusta ei koputeta, ei päästä sisälle. Näin vältetään poliisit, jota ehdottomasti kannattaa välttää tällaisissa asunnoissa. Näitä kutsuttiin huumeloukuiksi.

 

Ovi aukeaa, ja minut päästetään sisälle. Huomaan, että Eskon lisäksi siellä on Jaakko. Kenkien nauhoja irrottaessani katson kelloon, joka roikkuu seinällä. Se on kymmentä vaille kolme yöllä. Olen siis ajoissa. Iltakeikka alkaa siis kohtapuoliin. Tervehdin Eskoa ja Jaakkoa, jotka istuvat keittiössä valmiina. Heillä on jo tavara pöydällä. He hakivat sen kaksi iltaa sitten satamasta ja nyt sille on taas kysyntää. Kyse ei ole mistään leikin asiasta. Siinä pöydällä nimittäin lojui arvokasta tavaraa. 10 grammaa kokaiinia ja 20 grammaa amfetamiinia. Kadulla näitten yhteinen arvo on puolitoistatuhatta euroa. Enään meitä puuttui yksi, ja olisimme valmiita lähtemään. Hetken odottelun ja hiljaisuuden jälkeen oveen koputettiin; kaksi hidasta ja kaksi nopeaa. Esko laittoi tavarat taskuunsa, otti pöydältä autonsa avaimet ja me oltiin lähdössä. Taas yhdelle vaaralliselle, mutta tuotteliaalle keikalle huumeitten alhaiseen maailmaan.

 

Kaikki tavara myydään samaan paikkaan, mihin on jo ennenkin myyty. Helsinkiläiseen klubiin. Omistaja ostaa huumeet sovitulla hinnalla ja saa sitten myytyä huumeet klubissaan kalliimmalla. Ajoon ei mene kuin vartti. Jaakko otti lokerosta kaksi ysimillistä pistoolia, ojensi toisen niistä minulle ja sitten oltiin valmiina. Tungin aseen housujeni sisään, peitin sen paidallani ja pilottitakillani. Olimme perillä. Neljä hermostunutta miestä käveli nyt tuota klubia kohti. Kunnes havaitsin jotain. Klubin parkkipaikalla oli kolme poliisiautoa, arviolta sadan metrin päässä meistä. Kerroin tästä kavereille ja palasimme autoon. Lähdimme vauhdilla pois ja huomasin, että poliisiauto lähti liikkeelle. He huomasivat tekomme.

 

Katsoin mittaria, se näytti että ajamme 120km/h. Taajama-alueella. Samalla kuin Jaakko soitti klubin omistajalle pitävänsä varansa, pystyin kuulemaan takapenkiltä hänen vihaisen huutonsa. Tämä ei tule päättymään hyvin. Mietin nyt päässäni kokoajan, mitä tapahtuisi jos jäisin kiinni. Samalla kuulimme sireenit. Voi pyhä paska, he todella haluavat ottaa meidät kiinni. Nyt tosiaan autoja oli enään kaksi, ehkäpä kolmas oli kääntynyt takaisin klubille. Esko antoi meille käskyn ampua heitä, ja mehän ammuimme. Tiedettiin, että jos me jäädään kiinni tämän lastin kanssa, saamme pitkän kakun. Kaikki tai ei mitään. Saadaan pitempi tuomio jos heistä joku kuolee, mutta on mahdollisuus, että pääsemme karkuun. Tähtäsimme molemmat kuskiin, ja osuinkin toiseen. Oli enään yksi auto perässämme. Suuntasimme moottoritielle, sillä meillä oli nopea auto. Nopeampi kuin poliisiauto, se oli varmaa. Hetken kaahailtua ja ammusten loputtua viimeisetkin toiveen rippeet lähtivät ajatuksistamme kuin savuna ilmaan. Edessä oli piikkimatto ja se kolmas poliisiauto. Tähän se kaikki päätyy. Vauhtia oli toistasataa, ajoimme läpi piikkimaton ja automme pysähtyi. Koitettiin lähteä juosten pakoon. Muut olivat jo hiukan edellä, kunnes kuulin järeän pamauksen. Se oli pistooli. Tunsin räjähtävää kipua selässäni ja heti perään kuulin toisen, tappavan räjähdyksen. Se osui myös selkääni. Koitin pysyä jaloillani mutta turhaan. Läsähdin maahan. Tiesin että kuolen kahden minuutin sisälläni. Nyt ainoa, mitä toivoin olisi edes kuulla kaverini viimeisen kerran. He eivät edes katsoneet minuun. Kuolin kyynelten, tuskan, veren ja kivun kanssa. Viimeinen toiveeni oli, että pystyisin hyvittämään kaiken mutta ei. Pystyin jo haistamaan seuraavan olinpaikkani ja kykenin näkemään punasarvisen orjuuttajan edessäni. Ei edes tarvita mainita, mihin olin joutunut.